"Jos kyseessä on lapsiperhe, jonka arki on usein raadollisen raskasta, on kotitöiden jako parasta esileikkiä". Tämä lause unisena sunnuntaiaamuna sai aivonystyrät surraamaan. Luin hiljaisessa aamussa Sana-lehteä, missä lainattiin seksuaaliterapeutti Leena Malisen sanoja toisessa lehdessä. Lähteen luotettavuutta en epäile, joten uskallan siitä näin kirjoittaa. Ja niin tai näin, lauseen sisältö kaikessa arkisuudessaan vaikuttaa osuvalta ja todelta.
Parisuhteen hoitamisesta puhutaan usein siten, että se on kerran vuodessa tapahtuva "karkaaminen" hotelliin, hyvä illalllinen romanttisessa ja tunnelmallisessa ravintolassa silloin tällöin, parisuhdeviikonloppuun osallistuminen tai jotakin muuta mikä poikkeaa arjesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikelle tuolle on hyvä olla tilaa ja aikaa, mutta todellinen parisuhteen hoitaminen kyllä tapahtuu tiskipöydän äärellä tiistaina illalla harrastuskuljetusten, laskujen maksamisen, tiskipöydän siivoamisen ja seuraavan päivän kouluretken eväiden tekemisen lomassa. Jos ei silloin, niin milloin sitten?
Itse ajattelen niin, että parisuhteen hyvinvointi pitkälti lepää ja nousee siitä, että kunnioitan puolisoani. Arvostan häntä ihmisenä (en siis ainoastaan puolisona tai kotitalousapuna) ja haluan olla herkkä kuulemaan, mitä hänelle kuuluu, mitä hän tarvitsee. Kun arki syö ja kuluttaa, ei aina voi olla parhaimmillaan ja sille täytyy olla tilaa. Jos jonakin tiistaina toinen meistä on lopen väsynyt tai uupunut, ei silloin ole kohtuullistakaan alkaa odottamaan mitään supersuorituksia illan aikana lasten tai kotitöiden kanssa. Sen verran joustoa on arkeen hyvä sisällyttää, ettei aina tarvitse paahtaa täysillä ja jaksaa suorittaa iltaisinkin kaikkea minuuttiaikataululla.
On sanottu, että hyvä parisuhde on sellainen, missä yleensä saa sitä,mitä tarvitsee ja silloin kun ei saa, voi ammentaa niistä ajoista ja siitä kokemuksesta, kun on saanut tarvitsemansa. Aina ei tarpeet kohtaa ja aina ne eivät tule täydellisesti tyydytetyiksi. Mutta olisi toivottavaa, että ne useammin tulisi kohdatuiksi ja huomioiduiksi kuin huomiotta jätetyiksi. On näännyttävää, jos parisuhteessa pitkään joutuu elämään niin, että kokee olevansa enemmän antajana kuin saajana. Näännyttävää on toki sekin, jos kumpikaan ei pitkiin aikoihin koe saamisen riemua tai antamisen iloa - jos kuljetaan rinnakkain, mutta täysin vailla kosketusta ja yhteyttä toisen kanssa.
Mikäli yhteys on kadonnut, sitä ei välttämättä löydykään hotellissa vietetyn yön jälkeen tai ravintolaillallisella. Voi käydä päinvastoin, jos korkealle asetetut odotukset ja toiveet romantiikasta eivät toteudu ja yhteyttä ei löydy. Kotiin palatessa olo saattaa olla entistä tyhjempi ja parisuhde tuntua entistä merkityksettömämmältä.
Mutta uskon vakaasti arjen voimaan ja yhteyttä ylläpitävään voimaan. Siihen, että päivittäin vaihdetaan kuulumisia, jaetaan ajatuksia, puhutaan edes jostakin ja yritetään katsoa silmiin ja halata. Vaikka se ei välttämättä sytytäkään mitään suurta tunteiden paloa, se ylläpitää yhteyttä ja kokemusta siitä, että minulla on oikea suhde puolisoni kanssa. Vaikka arjen yhteys ei olisikaan esileikkiä siinä tarkoituksessa, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, palvelee se sitä, että sitten kun tulee hotelliviikonlopun vuoro, on olemassa yhteys, joka on helposti puhallettavissa yhteiseksi riemuksi ja iloksi yhteydestä ja yhteisestä parisuhteesta. Silloin kaikki ne kohtaamiset arjessa ja kotitöiden jakaminen, kunnioittava ilmapiiri, toinen toisensa huomioiminen saavat palkkansa ja arkiesileikin jänne osoittautuu kantavaksi.
Mitä voisin itse tehdä tänään, että vaalisin suhdettani puolisooni ja voisin välittää hänelle sitä, että hän on minulle tärkeä ja rakas?
