Palikkatesti

Lokakuussa julkaistaan Parisuhteen Palikat, talo jokaiselle parisuhteen rakentamisesta kiinnostuneelle. Millaisen parisuhteen talon sinä haluaisit rakentaa? Millaisia palikoita siihen haluat sisällyttää? Tekisitkö sen puusta, kivestä, harkoista, savesta vai tiilistä? Millä eristäisit? Miten maalaisit ulkoa, miten koristaisit sisältä?

Parisuhdetaloon ei juurikaan löydy rakennusmääräyksiä, mutta suosituksia kylläkin laidasta laitaan. Mistä löytää se toimivin suositus? Mitä neuvojaa kuunnella? Mistä opista ottaa onkeensa? Vähemmän on myöskin rakennusvalvontaa tai virkamiehiä sitä varten, että parisuhdetalon eri rakennusvaiheita joku tulisi tarkastamaan ja hyväksymään ennen kuin voi siirtyä seuraavaan rakennusvaiheeseen. Nimellinen lupa ainakin vihkimisen yhteydessä parisuhdetalon rakentamiselle myönnetään seurakunnasta tai maistraatista, mutta yleensä ei kaiketi näitä rakennuslupia evätä. Aina niitä ei edes kysytä, kun taloa tehdään... Olemme aika lailla vapaita rakentamaan oman parisuhdetalomme juuri niin kuin yhdessä haluamme ja toivottavaa tietenkin olisi, että kummankin toiveita asiassa kuunneltaisiin.

Oleellisinta lienee tässäkin talossa perustus. "Virallisessa", etukäteen mietityssä talossa se on sitoutuminen. Moni ehkä yllättyy, koska nykyään annetaan ymmärtää, että rakkaus on hyvän parisuhteen ainoa ja oikea perustus. "Virallisessa" talossa rakkaus onkin kaiken kattona suojaamassa, pitämässä tuulta ulkona ja liittämässä eri rakenteita yhteen, ei perustuksena. Tässä piilee mielestäni oiva viisaus, sillä mitään tärkeää ei voi rakentaa tunnelman tai tunteen varaan. Tunteita ja tunnelmaa toki tarvitaan talon oleellisena rakennusmateriaalina, mutta niiden varaan rakennettu talo leijailisi helposti kuin leija taivaalla. Perustus ei saa keikahtaa eikä leijua, jos talon on tarkoitus pysyä pystyssä.

Sitoutuminen sen sijaan vaatii tietoista pohdintaa ja tahdonilmaisua. Sitoutumisen ei pitäisi olla kiinni hetken tunteista eikä sen pitäisi hetkahtaa, vaikka välillä palikat menisivätkin sekaisin, home alkaisi kasvaa rakenteissa, ikkunoista ja ovista vetäisi, tulisi kosteusvaurioita, vaikeuksia lasten kanssa, hankaluuksia työelämässä tai muita elämänkolhuja. Silloin kun tunne- ja tarvetasolla parisuhdetalossa tuulee, myös rakkaus tunteena saa kyytiä tuulen mukana. Sitoutuminen yhteiseen taloon pitää tuulista huolimatta perustan silti kunnossa ja paikallaan. "Minä en lähde tästä minnekään, pysyn vierelläsi ja taistelen kanssasi. Olen niin luvannut enkä luovuta, ainakaan kevyin perustein.", kertoo sitoutumisen palikka meille.

Mutta ajoittain tämä parisuhdetalo on kyllä vaativampi kuin mikään palikkatesti. Miten sijoittaa samaan taloon kahden eri ihmisen toiveet, haaveet, tarpeet, unelmat ja realiteetit? Mitä tehdä, kun selkeitä käsikirjoja ei oikein ole olemassa ja rakennusohjeetkin ovat välillä aivan ristiriidassa keskenään? Tai kun jokin oleellinen palikka on kerta kaikkiaan kadonnut? Kaiken lisäksi jossakin tilanteessa palikoita voi olla enemmän kuin mitä taloon mahtuu! Silloin ei kaiketi ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä yhteinen ratkaisu. Istua alas, puhua, puhua ja puhua. Tutustua sekä itselle merkityksellisiin asioihin että olla uteliaana kuuntelemassa, millaisia palikoita rakkaani omaan taloonsa haluaisi.

Voitte aloittaa yhteisen talonne kuntoarvion ja remonttisuunnitelman tekemisen laittamalla ensiksi omat palikkanne paikalleen ja sitten sijoittamalla kolmanteen taloon yhteiset palikkanne. Millaisen suunnitelman saatte aikaan? Millaista huoltosuunnitelmaa talonne kaipaa? Miten alatte vaalia sitä, että talonne säilyy hyvässä kunnossa vuosikymmeniä eteenpäin? Mihin itse olet valmis varmistaaksesi talon säilymisen? Haluatko sitoutua talonne korjaamiseen?

"Sitten ei enää tarvitse pelätä"

Vietimme puolisoni kanssa hääpäivää pari viikkoa sitten ja olimme Porvoon Tuomiokirkossa ihastelemassa sen saamaa ulkoasua suuren jälleenrakennusurakan jälkeen. Kävellessämme mäkeä ylös kirkonmäelle meidät ohitti vaikuttavaääninen joukko moottoripyöriä kuskit juhlapukineissa ja pyörät kiiltäen. Saapuessamme kirkolle totesimme, että meneillään on vilkas häälauantai. Siitä ideasta innostuneina ajattelimme tehdä jotakin, mikä ei todellakaan ole ollut tapana: aidosti kuokkia tuntemattomien ihmisten vihkimistilanteessa.

Tunnelma oli juhlava ja mielenkiintoinen. Istuimme arkisissa vaatteissa kirkon sivupenkillä ostoskassiemme kanssa ja seurasimme, kun kirkko täyttyi toinen toistaan tyylikkäämmistä hääjuhlaseurueista. Saatoimme vain arvailla, mitä tuleman pitää, kun häämarssi alkaa soida kirkon holveissa. Yritimme olla näkymättömiä ja kuulumattomia sekä asiaan kuuluvasti hymyillä ystävällisesti, jos joku häävieraista sattui meidät huomaamaan. Ja tietenkin varoa joutumista kameran linssiin, sillä emme toki halunneet ikuistua vieraiden ihmisten juhlapäivän valokuviin...toivottavasti onnistuimme!

Vihkimisen aikana saimme selville monenlaista hääparista ja ilo heidän puolestaan nousi omaankin mieleen. Olipa kunnioitettavaa ja onnellista, että he vihdoin olivat saamassa toisensa! Olivat siirtäneet häitäänkin useamman vuoden, koska kirkko joutui tuhopolton seurauksena suureen remonttiin. Saimme myös kuulla, että hääparilla oli kaksi pientä poikaa, joista ilmeisesti vanhemmalla oli kunniatehtävä ojentaa äidin vihkisormus isälle siinä tärkeimmällä hetkellä. Iloa ja onnea oli ilmassa ja kaiken kruunasi kaason kaunis laulu "Sun särkyä anna mä en". Silmäkulma taisi kostua sekä kutsutuilta että kutsumattomilta vierailta...

Itseäni jäi puhuttelemaan pieni yksityiskohta vihkipapin puheesta. Pappi selvästi oli seurannut sulhasen elämää jo rippikoulusta saakka ja kastanut perheen molemmat lapset. Vihkipuheessa oli henkilökohtainen ja lämmin sävy. Pappi kertoi, että ennen vihkimistä perheen vanhempi poika oli todennut, että häiden jälkeen muuttuu se, että enää ei tarvitse pelätä. En tietenkään tiedä tarkalleen, mitä poika oli tarkoittanut, mutta aavistelen kuitenkin.

Sitoutuminen tekee ihmiselle hyvää. Sanotaan sitten mitä tahansa, niin avioliitto on enemmän kuin avoliitto. Avioliittoa solmittaessa on otettu askel avoinna olevan oven kynnyksen yli ja luvattu sitoutua toiseen ihmiseen - yleensä lähtökohtana lienee kuitenkin koko loppuelämää koskeva lupaus. On tehty valinta toisesta ihmisestä ja toisaalta tultu valituksi, puolison mielitietyksi. En tiedä, kumpi on arvokkaampaa, mutta ehkä kuitenkin valituksi tuleminen on henkilökohtaisella tasolla merkittävämpää kuin valitseminen. Ei ole itsestään selvää, että löydän ihmisen, joka vapaaehtoisesti haluaa jakaa arkensa ja elämänsä kanssani. On etuoikeutettua tulla valituksi, toisen ihmisen mielitietyksi.

Myös lapset tietävät, että avioliittoon sitoutuminen on enemmän kuin "katsotaan nyt, kuinka tässä käy", "ainakin nyt jonkun aikaa näin", "en ole varma, tuleeko tästä mitään" tai "mietimme, että onko meillä yhteisen elämän edellytyksiä olemassa". Kun lapsi kuulee alttarilla, että vanhemmat tahtovat toisiaan rakastaa, merkitsee se lapsen elämässä sitä, että perhe kasvun suojana on "valmis". Minun isäni ja minun äitini kuuluvat toisilleen ja minä kuulun siihen perheeseen, jonka he muodostavat. "Ei tarvitse enää pelätä" on lapsen kiteytys siitä tilanteesta.

Mutta uskon, että se olisi myös aikuisen kiteytys samasta asiasta. Kun toinen on tahtonsa ilmaissut, voin siihen luottaa. Ovi kun ei enää ole jatkuvasti auki, on sisällä lämpimämpää ja kotoisampaa. Oven sulkeutuessa syntyy selkeä kokonaisuus ja siinä ei aikuisenkaan tarvitse enää jatkuvasti kysellä suhteen jatkumisen edellytyksiä tai omaa hyväksytyksi/valituksi tulemistaan. Kun olen valittu, saan luottaa ja tukeutua puolisooni tarpeen tullen. Ja kun olen valinnut, olen luvannut kulkea puolisoni rinnalla niin aurinkoisen kuin kylmänkin sään läpi. Kun olemme kaksin, ei pimeässä pelota niin paljoa kuin yksin pelkäisi ja kylmässä saa lämmön toisen läheisyydestä. Kun olemme auringossa, on jaettu lämpö, valo ja ilo kaksinkertainen.

Ja mitä ne moottoripyörät sitten... Juhlava vihkiminen sai arvoisensa päätöksen, kun hääparin auton edellä jylisi ainakin 12 hienoa pyörää ja saatteli onnellisen parin juhlapaikalle. Itselle, vihkimisessä kuokkineelle, jäi hyvä mieli. Kaksi toisensa valinnutta sai ensi kertaa avioparina pyöristä turvasaattueen matkalla kohti yhteistä, jaettua tulevaisuutta! Onnea matkaan!

Piilossa pinnoitteen alla

Alla oleva runo herätti ja lohdutti keväällä:

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitse ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmiselle,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
- Tommy Tabermann-

Ihmisyys ei ole kovaa ja selviytyvää kuorta, jonka takana "mikään ei koskaan tunnu miltään". Emme ole teflonia, vaikka sitä kai tämä maailma ajoittain meiltä kaikilta odottaa. Ihminen tarvitsee ihmistä - uskaltaakseen olla ihminen. Aito ja oikea kohtaaminen kahden ihmisen välillä raapaisee teflonin rikki ja antaa luvan paljastaa todellisen materiaalin, josta olemme muotomme saaneet. Tämä voi olla hämmästyttävä huomio; toisen ihmisen teflonin alta paljastuu sama, herkkä ja raapaisuja saava materiaali kuin mitä itse olemme yrittäneet peittää pinnoitteemme alle.

On tietenkin lupa toivoa, että läheisemme lähestyisi meitä naarmuttamattomalla työvälineellä. Samoin siihen on ystävällistä ja ymmärtäväistä pyrkiä, ettemme ehdoin tahdoin käytä terä-asetta silloin, kun läheisen pinta on vaarassa naarmuuntua. Mutta kahden ihmisen vuorovaikutuksessa ei voi aina tietää, mikä toista haavoittaa ja aiheuttaa naarmuja pintaan, mikä saa haavan auki. Jos haluamme kohdata toisemme, meidän on uskallettava ottaa se riski, että menemme naarmuille. Mutta riskin ottamisessa piilee myös kohtaamisen ilo. Kun näemme toisemme ilman pinnoitetta, voimme riemuita siitä yhteydestä, että täydellinen ei sittenkään ole meistä kukaan!

Miksi yritämme niin kovasti peittää sitä, että tarvitsemme muita ihmisiä? Tulemme ihmisiksi toinen toisemme avulla. Olen pitkään sitä ihmetellyt, että jos kerran meistä niin monen mielessä kalvavat kysymykset kelpaamisesta, onnistumisesta, hylkäämisestä, häpeästä, riittävyydestä ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksista, miksi emme riisu pinnoiteitamme ja kysy läheisimmiltämme, että rakastatko ja välitätkö, vaikka teflonini saakin elämän aikana naarmuja ja kolhuja? Olenko sinulle merkityksellinen ilman pintaa? Saanko riisua suojani ja jäädä tähän viereesi heikkona, apua ja lämpöä tarvitsevana? Saanko olla ihminen? Uskaltaisitko olla ihminen kanssani?

Ensimmäinen

Tästä sen nyt on määrä alkaa. Olen uuden edessä, vaikka lintuemon lailla olenkin tätä asiaa ja blogia hautonut pidemmän aikaa. En tiedä, mitä on kuoriutumassa, mutta sen tiedän, että kuoret jo rapisevat ja haudotut ajatukset vaativat vahvasti saada kuoriutua esiin.

Onneksi ensin saa tutustua rauhassa näihin puitteisiin ja ottaa haltuun tätä uutta ympäristöä; tyylejä, värejä, kirjaisinlajeja, kokonaisuuksia jne. Heti ei tarvitse olla mestari, harjoittelijatkin kelpaavat. Vähitellen toivon sisällön korvaavan nämä tekniset yksityiskohdat ja ihmetyksen aiheet.

Suhteista on tarkoitus kirjoittaa. Ensimmäisenä kai monille tulee mieleen parisuhde tai ihmissuhde yleensäkin. Elämme, kuoriudumme ja kasvamme keskellä suhteiden viidakkoa. Ilman suhteita toisiin ihmisiin me emme kasvaisi ihmisiksi. Tarvitsemme toisemme peileiksi, hiontakiviksi ja kannustajiksi kasvumatkallamme. Ilman vastavuoroista tunne- ja hoivasuhdetta hoitajaan ei vauva ala hymyillä ja jotakin samaa on meissä aikuisissa. Tietäessämme, että olemme suhteessa turvalliseen, luotettavaan ja meistä iloitsevaan ihmiseen hymyilemme enemmän. Olemme suhteista riippuvaisia, vaikka se joskus tuntuukin tappiolta myöntää.

Toisaalta- elämä on niin kovin suhteellista. Oma totuuteni ei välttämättä ole totuus, jonka toinen ihminen jakaa. Kummatkin voivat olla niin kovin tosissaan oman totuutensa kanssa, että tuntuu yhteensovittamattomalta löytää edes likipitäen yhteinen totuus. Mutta toisinaan löytyy ihana ja tyynnyttävä totuuden jakaminen, jolloin tuntuu, että sentään jossakin on toinen ihminen, joka ymmärtää, mitä tarkoitan ja miten ajattelen. Vaikka se onkin vaativaa, niin haaste lienee se, että uskallan katsoa ja kuunnella toisen totuutta avoimesti ja rehellisesti, ilman arvostelevaa ja vähääkään tuomitsevaa mieltä. Kun minulle selviää toisen ihmisen ajatuskulku enemmän, saatan ymmärtää, että hänen esittämänsä totuus on sittenkin ymmärrettävä ja käsitettävä, kun katson sitä toisen ihmisen näkövinkkelistä. Sen ei silti tarvitse uhata omaa olemassaoloani ja olen vapaa tarkistamaan omaa käsitystäni totuudesta ja mahdollisesti muokkaamaan sitä uusilla oivalluksilla. Silloin voimme löytää toisemme ja kohdata todellisessa suhteessa - ilman kilpailua, ilman arvoasteikkoja tai epäluuloja. Olemme sittenkin kaikki samalla viivalla olevia, samanarvoisia ihmisiä, jotka pohjimmiltamme yritämme löytää ratkaisuja elää tässä ristiriitaisessa, suhteellisessa maailmassa.