Tänään sain kävelyllä syliini surun.
Se laskeutui harmaana, lensi kimmeltävin siivin mieleeni
- sain sen kiinni -
Se oli kaunis, katselin sitä ja mietin, että suru muistuttaa minua siitä, että olen joutunut luopumaan ja menettämään itselleni tärkeää.
Olen luopunut vähitellen haaveestani,
antanut sen muru murulta, pala palalta, mennä.
Olen halunnut pitää haaveestani kiinni tiukasti
- luovuttamatta tuumaakaan -
mutta todennut, että haaveeni on juuri nyt, tässä hetkessä, näissä olosuhteissa saavuttamaton.
Luulin ja toivoin haaveeni toteutuvan,
sen vuoksi siitä luopuminenkin on ottanut aikaa, vaatinut kyyneliä, kuluttanut voimia
- tärkeästä ei halua luopua -
silti olen sen edessä, että voidakseni paremmin, minun on luovutettava.
Mutta saadakseni luopumisen aiheuttaman haavan täyttymään, minun on surtava se umpeen.
- saan hoivata sitä -
ja suru laskee haavan päälle lohduttavan, kevyen ja kauniin siipensä.
Kuin kuultava, keveä, helmenharmaa kangas, mikä on koristettu kiiltein ja kimaltein.
Hyvääkin oli, se kankaassa kiiltää.
Raskasta oli paljon, siitä harmaa väri.
Kuultava muistuttaa siitä, että kaikki ei ole tässä, mikään ei pääty.
Tulevassa on tilaa hengittää, siihen sisältyy uuden mahdollisuus.
Haaveeni saa tilaa muuttua, haluan päästää vanhasta irti ja ottaa vastaan uuden
- olla avoin -
luottaa ja uskoa, että paras kohdallani toteutuu.
Kun tietää, mistä luopuu, on helpompi olla kiitollinen siitä, mitä saa tilalle.
