SURU

Tänään sain kävelyllä syliini surun.
Se laskeutui harmaana, lensi kimmeltävin siivin mieleeni
- sain sen kiinni -
Se oli kaunis, katselin sitä ja mietin, että suru muistuttaa minua siitä, että olen joutunut luopumaan ja menettämään itselleni tärkeää.

Olen luopunut vähitellen haaveestani,
antanut sen muru murulta, pala palalta, mennä.
Olen halunnut pitää haaveestani kiinni tiukasti
- luovuttamatta tuumaakaan -
mutta todennut, että haaveeni on juuri nyt, tässä hetkessä, näissä olosuhteissa saavuttamaton.

Luulin ja toivoin haaveeni toteutuvan,
sen vuoksi siitä luopuminenkin on ottanut aikaa, vaatinut kyyneliä, kuluttanut voimia
- tärkeästä ei halua luopua -
silti olen sen edessä, että voidakseni paremmin, minun on luovutettava.

Mutta saadakseni luopumisen aiheuttaman haavan täyttymään, minun on surtava se umpeen.
- saan hoivata sitä -
ja suru laskee haavan päälle lohduttavan, kevyen ja kauniin siipensä.
Kuin kuultava, keveä, helmenharmaa kangas, mikä on koristettu kiiltein ja kimaltein.
Hyvääkin oli, se kankaassa kiiltää.
Raskasta oli paljon, siitä harmaa väri.
Kuultava muistuttaa siitä, että kaikki ei ole tässä, mikään ei pääty.

Tulevassa on tilaa hengittää, siihen sisältyy uuden mahdollisuus.
Haaveeni saa tilaa muuttua, haluan päästää vanhasta irti ja ottaa vastaan uuden
- olla avoin -
luottaa ja uskoa, että paras kohdallani toteutuu.
Kun tietää, mistä luopuu, on helpompi olla kiitollinen siitä, mitä saa tilalle.

Helmi

Eräänä kesäisenä sunnuntaina päätin lahjoitta itselleni muutaman tunnin, ehkä koko päivän itselleni - päätin tehdä itselleni hyvää. Elämä johtaa lähes huomaamatta siihen, että päivät täyttyvät toisia varten olemisesta, kuljettamisista, lasten kysymyksiin vastaamisesta, auttamisesta, avustamisesta, ohjaamisesta, kuuntelemisesta, aikataulujen yhteensovituksista, puhumisesta jne. Monesi käy niin, että muiden kanssa olen ollut jatkuvasti tekemisissä ja vuorovaikutuksessa, mutta itsen kuulosteleminen, kuunteleminen, auttaminen, hoivaaminen ja oleilu itsen kanssa jää olemattomaksi.

Tuona sunnuntaina vapautin itseni pääosin kaikesta vastuusta ja järjestin aikatauluni niin, ettei sitovaa kotiintuloaikaa ollut. Huikaiseva tunne! Ja päätin vihdoinkin keskustella itseni kanssa, todella kuunnella, mitä syvissä sieluni virroissa liikkuu. Tiedän, että kaunis ympäristö ja kauneus houkuttelevat sieluni puhumaan, antavat sille rohkaisua kuiskia asioitaan, jotka tavallisessa tilanteessa useimmiten pelkäävät tulla esiin ja kertoa kaipauksestaan lepoon, kauneuteen ja hyvyyteen. Liian usein pintamelu vaientaa nuo kuiskaukset, jotka kai sittenkin olisivat niitä, joiden varassa jaksaisin tehdä kaikkea sitä, mitä päivieni aikana muutoinkin teen. Tuona sunnuntaina olin kuitenkin tilanteessa, miten nuo sieluni kuiskaukset jo lähes huusivat oikeuttaan tulla kuulluksi ja vakavasti otetuiksi. En voinut enää kulkea niiden ohi ja vaientaa niitä.

Kuljin kauniissa maisemassa, nautin kesäpäivän sopivasta lämmöstä ja ihanasta tuulesta, ravitsin sieluani kauniilla käsitöillä, upeilla asetelmilla, ihanilla istutuksilla. Olin yksin, mutta sisimmässäni oli paljon keskustelua, paljon kysymyksiä, paljon kaipausta. Oli hyvä olla. Saapuessani hopeasepän kauppaan olin häkeltyä kaikesta kauniista, mitä näin. Niin selkeää, niin kaunista, niin hentoa. Ei mitään turhaa, ei mitään "liikaa", koruja minun makuuni.

Sivuhuoneessa myyntitelineessä roikkui kaksi helmeä. Puhtaan valkoisia hopeaketjuissa, valkokullalla kiinnitettyjä. Sieluni sykähti, sillä koruissa oli sellaista selkeyttä, puhtautta ja levollisuutta, joita sieluni kuiskasi minun tarvitsevan. "Olet sen arvoinen". Hetki tuntui pyhältä, kokemus oli järisyttävä. Sisälläni ailahti lämmin henkäys ja liikutuin niin, että lähdin kiireesti ulos kaupasta, sillä itkettyminen hopeakorun luona tuntui vähintäänkin omituiselta.

Jatkettuani omaa reittiäni ja kulkua omissa ajatuksissani pysähdyin kahvilaan. Istuessani siinä hiljaa ja rauhassa, aivan kuin minulla olisi ollut kahvipöytäseuraa toisella puolen pöytää, kuulin jälleen nuo sanat "olet sen arvoinen". Tiesin, mistä sieluni minulle puhui. Koin vahvasti, että helmikoru telineessä odottaa minua ja päätin uskoa olevani sen arvoinen. Päätin uhmata kaikkea järkiperäistä siitä, miten se maksaa ja miten minulla on jo koruja, miten kyse on vain yhdestä tusinatavarasta muiden joukossa, miten lomamatkakin on tulossa.

Päätin hankkia korun enkä muista milloin viimeksi askeleeni olisi ollut niin määrätietoinen ja varma. Kävellessäni hopeasepän kauppaan tiesin, mitä halusin ja tiesin olevani helmikorun arvoinen. Hopeaseppä valitsi helmelleni sopivan mittaisen ketjun ja ripusti korun kaulaani. Samalla koin, miten sieluni rauhoittui, sillä viesti oli vihdoin saavuttanut päämääränsä. Kokemus oli niin vahva, että tunnetila oli pakko tasata istumalla hetki puiston penkillä ja antaa liikutuksen tunteen tulla ulos itkuna ja pakahtuneena helpotuksen tunteena.

Olen kuin helmi, en saa unohtaa itseäni, en saa kävellä itseni ohitse. Tehdessäni itselleni hyvää en ota keneltäkään toiselta mitään pois. Tehdessäni itselleni hyvää, kerään voimavaroja voidakseni tehdä toisille hyvää. Kun varjelen itseäni, varjelen kykyäni rakastaa ja kykyäni tehdä työtä. En ole arvokkaampi kuin kukaan muukaan, mutta olen yhtä arvokas kuin kaikki muutkin. Minulla on oikeus pitää huolta itsestäni, voin ottaa omaa tilaa, voin kuunnella oman sieluni kuiskauksia. Toisinaan kaikista tärkein minussa – meissä – on helmen lailla kuoren sisällä piilossa.

Kasvun kyyneleet

Melkein 5 -vuotias taistelee isän kanssa aamutuimaan eteisessä siitä, kumpi pukee hänen toppahousunsa tänä aamuna päälle. Isä toivoisi oma-aloitteisuutta pukemiseen, mutta juuri tänä aamuna se on täysin kadonnut lapsen otteesta. Haluaisi ja tarvitsisi niin kovin apua eikä oikein jaksaisi reipastuakaan. Tehtävä ei ole liian vaikea, sen tietävät molemmat. Hetken kuluttua pihalla taapertaa lapsi toppavaatteissaan kyyneleitä vuodattaen, surullisen oloisena. Mieleeni tulee, että jos olisi mahdollista nähdä ajatukset, ne voisivat käsitellä sitä, että miksi kasvamisen tarvitsee olla niin vaativaa ja hankalaa, eikö voisi jäädä pieneksi ja autettavaksi.

Aikuisena tiedän, että juuri ne elämän taitekohdat, joissa oma pienuus ja voimattomuus tuntuvat suurimmilta, ovatkin portteja uuteen ja antavat itseluottamusta selviytymiseen. Joskus täytyy voittaa itsensä ja löytää itsestään enemmän voimia kuin mitä ensituntumalta ajattelisi omaavankaan. Ponnistelu muuttuu iloksi ja heikkous voimavaraksi. Pienuus muuttuu oman itsen kokoiseksi itseluottamukseksi ja neuvottomuus neuvokkuudeksi. Isä tietää tämän ja siksi ei automaattisesti kiirehdi pukemaan lasta, jotta lapsi oppisi, että hänessä itsessään on kykyä selviytyä tästä ylivoimaiselta tuntuvasta tehtävästä. Pienellä avustamisella ja vastaantulolla pukemistilanteessa lapsi saa voimia pukea loput vaatteet itse päälleen.

Tunnistan itseni tuossa lapsessa. Miten pieneksi sitä itsensä usein tunteekaan, kun aikuisen elämässä on tilanteessa, missä joutuu ylittämään itsensä tai missä odotukset ylittävät omat olemassa olevat tai koetut voimavarat. Olisi niin helpottavaa, ettei aina tarvitsisi olla aikuinen ja osaava, aina ei tarvitsisi löytää ratkaisuja kinkkisiin tilanteisiin, aina ei tarvitsisi jaksaa tehdä itse eikä puurtaa yksikseen. Kunpa joku tulisi ja pökkäisi sopivasti alkuun tai rohkaisisi yrittämään!

Aikuisenkaan kasvu ei tapahdu ilman kasvun kyyneleitä. Kun on venytetty äärimmilleen, on pakotettu muuttamaan suuntaa ja löytämään uusia ratkaisuja. Ensinnäkin oppii, että aina asioita ja vastuuta ei voi paeta, itse on oman elämänsä kasvunkohdat selviydyttävä. Toisaalta voi oppia, että kyyneleet voi antaa toisen ihmisen nähdä ja saada apua tiukan paikan tullen. On arvokasta oppia tukeutumaan toiseen.

Olen myös vakuuttunut siitä, että tässä maailmassa on Jumala, joka tietää meidän kasvukipumme ja kasvun kyyneleemme. Hän näkee niistä jokaisen, mutta Hän on myös luvannut kuivata ne. Voin olla Hänen lähellään juuri niin pienenä ja heikkona kuin olen, sillä Hän on kaiken lohdutuksen Jumala. Niin kuin isä kannustaa lastaan, niin kannustaa Jumalakin minua. Ja kun tilanne vaikuttaa itsestäni ylivoimaiselta, Hän tulee ja auttaa alkuun rohkaisten loppuun saakka. Jumalalta eivät kasvuni kyyneleet jää näkemättä.

Käsi kädessä

Jännittynyt kosketus, sykähdyttävä hetki ja yhdessä yhteen hikoilevat kämmenpohjat. Olemme juuri ottaneet toisiamme ensi kertaa kädestä. Istumme vierekkäin bussissa, matkalla konserttiin. Jännitys on sanan varsinaisessa merkityksessä käsin kosketeltavaa. Olemme uuden edessä ja juuri saavutettua yhteyttä ei kädet irrottamalla voi vaarantaa. Minä olen aloittanut muuntumisen meiksi.

Tuon illan jälkeen on tapahtunut paljon. Olemme irrottaneet lukuisat kerrat kätemme toisistamme voidaksemme palvella käsillämme muita, kasvattaa lapsiamme ja remontoida yhteistä kotiamme. Käsiämme on tarvittu niin moneen muuhun kuin toistemme tukemiseen, hellyyteen ja läheisyyteen. Ajoittain on ollut vain pakko heiluttaa tiski- ja pyykkivuoren takaa, että "täällä ollaan edelleen". Joskus käsi on ojentunut toista kohti avuttomana, uupuneena, pettyneenä ja turhautuneena. On ollut myös tilanteita, missä käsi on ojentunut nostamaan toista kuopasta ja vetämään eteenpäin. Mutta on ollut myös aikoja, milloin kädet eivät ole sopineet yhteen, yhtestä tarttumapintaa ei ole ollut ja kädet ovat puristuneet tahoillaan nyrkkiin.

Olemme olleet prosessissa. Elämä on meitä kouluttanut ja elämäntilanteet haastaneet. Kummallakin on ollut prosesseja, jotka ovat pakottaneet punnitsemaan halua ja tahtoa ottaa kädestä kiinni kaikesta huolimatta. Rystyset valkoisina on pidetty kiinni ja samaan aikaan on opeteltu irrottamaan ja uskomaan, että vaikka irrotan, minulle ei silti lopullisesti heiluteta.

Aavistan, että nyt on jälleen tullut aika laittaa käsi käteen, tunnustella toista ihmistä lähelläni, kokea yhteenkuuluvuutta ja pitää hyvänä. Ajoittain kuitenkin tavoitan saman epävarmuuden kuin tuolloin kauan sitten bussissa. MIstä tiedän, miten kuuluu toimia? MIstä tiedän, miltä kätesi tuntuu? Mistä tiedän, että kätemme enää sopivat yhteen? Osaanko enää olla, tunnenko enää sinua? Oletko kovin muuttunut?

Elämä on prosessi, minä olen prosessi ja sinäkin olet prosessi. On haaste pysyä kärryillä paitsi omassa prosessissa, varsinkin toisen prosessissa. Aika ajoin tulee tilanteita, kun on tutkittava sitä, mitä prosessi on meille itsestämme opettanut. On myös aika pysähtyä jakamaan se toistemme kanssa, sillä ilman jakamista saattaa olla mahdotonta pitää kättä toisen kädessä. Sillä käsi kädessä pitää olla turvallista ja turvallisuus syntyy tuntemisesta. Muuten en uskalla pitää kiinni enkä uskalla irrottaa. Turvaton takertuu kuin viimeiseen mahdollisuuteensa, turvallinen voi tankata toisen käden läheisyydestä voidakseen jälleen kohdata muita ja tehdä käsillään sen, mitä tehtäväksi on annettu. Me säilyy, vaikka olenkin minä.

Höyhenenkevyt enkelisiivous

Voi olla, että olen tämän kanssa jo myöhässä, mutta vaikka vastaisuuden varalle lainaan tässä parasta koskaan lukemaani tai näkemääni joulusiivousohjetta. Kiitos siitä kuuluu Anna-Mari Kaskiselle ja tämän siivin toivotan sinulle ihanaa, levollista, neutinnollista, mukavaa, onnellista, jouluista ja okei, myös siistiä, joulun aikaa!

1. Sytytä kynttilöitä eri puolille kotiasi.

2. Laita soimaan joulumusiikkia.

3. Keitä lämmintä juotavaa: kahvia, glögiä tai teetä.

4. Käytä vain äänettömiä siivousvälineitä (huiskuja, harjaa, rättejä)

5. Ota lähietäisyydelle kolme pussia: yksi roskille, yksi keräyspaperille ja yksi tavaroille, joiden omistajasta, käyttötarkoituksesta tai vakinaisesta olinpaikasta ei ole tarkempaa tietoa.

6. Liiku rauhallisesti ja lajittele vastaantulevat tavarat kolmeen pussiin sekä muut irtonaiset tavarat omille paikoilleen, jos niillä sellainen on.

7. Päätä, että mikään inhimillinen ei ole sinulle vierasta.

8. Älä herätä muita perheenjäseniä vaikka mieli tekisi ja vaikka he olisivat syyllistyneet sotkun synnyttämiseen.

9. Jos kuitenkin alat hermostua, avaa ikkuna tai astu parvekkeelle tai pihalle. Katso tähtitaivasta ja aseta mielipahaa herättänyt sotkuinen kohta oikeisiin mittasuhteisiin maailmankaikkeuden kanssa. Jos yö on pilvinen, kuvittele tähtitaivas.

10. Muista, että kaikki jää aina kesken.

11. Istahda siivouksen lomassa nauttimaan kynttilänvalosta, lämpimästä juotavasta ja joulumusiikista.

12. Muista, ketä varten siivoat, millaiseen ympäristöön hän syntyi ja millaiseen kotiin hän tänä jouluna tuntisi olonsa tervetulleeksi.

Saakoon joulun itseoikeutettu Syntymäpäiväsankari tulla vieraaksesi ja siunata sinuakin kaikella sillä hyvällä, minkä hän lahjana on meille halunnut ojentaa!