Helmi

Eräänä kesäisenä sunnuntaina päätin lahjoitta itselleni muutaman tunnin, ehkä koko päivän itselleni - päätin tehdä itselleni hyvää. Elämä johtaa lähes huomaamatta siihen, että päivät täyttyvät toisia varten olemisesta, kuljettamisista, lasten kysymyksiin vastaamisesta, auttamisesta, avustamisesta, ohjaamisesta, kuuntelemisesta, aikataulujen yhteensovituksista, puhumisesta jne. Monesi käy niin, että muiden kanssa olen ollut jatkuvasti tekemisissä ja vuorovaikutuksessa, mutta itsen kuulosteleminen, kuunteleminen, auttaminen, hoivaaminen ja oleilu itsen kanssa jää olemattomaksi.

Tuona sunnuntaina vapautin itseni pääosin kaikesta vastuusta ja järjestin aikatauluni niin, ettei sitovaa kotiintuloaikaa ollut. Huikaiseva tunne! Ja päätin vihdoinkin keskustella itseni kanssa, todella kuunnella, mitä syvissä sieluni virroissa liikkuu. Tiedän, että kaunis ympäristö ja kauneus houkuttelevat sieluni puhumaan, antavat sille rohkaisua kuiskia asioitaan, jotka tavallisessa tilanteessa useimmiten pelkäävät tulla esiin ja kertoa kaipauksestaan lepoon, kauneuteen ja hyvyyteen. Liian usein pintamelu vaientaa nuo kuiskaukset, jotka kai sittenkin olisivat niitä, joiden varassa jaksaisin tehdä kaikkea sitä, mitä päivieni aikana muutoinkin teen. Tuona sunnuntaina olin kuitenkin tilanteessa, miten nuo sieluni kuiskaukset jo lähes huusivat oikeuttaan tulla kuulluksi ja vakavasti otetuiksi. En voinut enää kulkea niiden ohi ja vaientaa niitä.

Kuljin kauniissa maisemassa, nautin kesäpäivän sopivasta lämmöstä ja ihanasta tuulesta, ravitsin sieluani kauniilla käsitöillä, upeilla asetelmilla, ihanilla istutuksilla. Olin yksin, mutta sisimmässäni oli paljon keskustelua, paljon kysymyksiä, paljon kaipausta. Oli hyvä olla. Saapuessani hopeasepän kauppaan olin häkeltyä kaikesta kauniista, mitä näin. Niin selkeää, niin kaunista, niin hentoa. Ei mitään turhaa, ei mitään "liikaa", koruja minun makuuni.

Sivuhuoneessa myyntitelineessä roikkui kaksi helmeä. Puhtaan valkoisia hopeaketjuissa, valkokullalla kiinnitettyjä. Sieluni sykähti, sillä koruissa oli sellaista selkeyttä, puhtautta ja levollisuutta, joita sieluni kuiskasi minun tarvitsevan. "Olet sen arvoinen". Hetki tuntui pyhältä, kokemus oli järisyttävä. Sisälläni ailahti lämmin henkäys ja liikutuin niin, että lähdin kiireesti ulos kaupasta, sillä itkettyminen hopeakorun luona tuntui vähintäänkin omituiselta.

Jatkettuani omaa reittiäni ja kulkua omissa ajatuksissani pysähdyin kahvilaan. Istuessani siinä hiljaa ja rauhassa, aivan kuin minulla olisi ollut kahvipöytäseuraa toisella puolen pöytää, kuulin jälleen nuo sanat "olet sen arvoinen". Tiesin, mistä sieluni minulle puhui. Koin vahvasti, että helmikoru telineessä odottaa minua ja päätin uskoa olevani sen arvoinen. Päätin uhmata kaikkea järkiperäistä siitä, miten se maksaa ja miten minulla on jo koruja, miten kyse on vain yhdestä tusinatavarasta muiden joukossa, miten lomamatkakin on tulossa.

Päätin hankkia korun enkä muista milloin viimeksi askeleeni olisi ollut niin määrätietoinen ja varma. Kävellessäni hopeasepän kauppaan tiesin, mitä halusin ja tiesin olevani helmikorun arvoinen. Hopeaseppä valitsi helmelleni sopivan mittaisen ketjun ja ripusti korun kaulaani. Samalla koin, miten sieluni rauhoittui, sillä viesti oli vihdoin saavuttanut päämääränsä. Kokemus oli niin vahva, että tunnetila oli pakko tasata istumalla hetki puiston penkillä ja antaa liikutuksen tunteen tulla ulos itkuna ja pakahtuneena helpotuksen tunteena.

Olen kuin helmi, en saa unohtaa itseäni, en saa kävellä itseni ohitse. Tehdessäni itselleni hyvää en ota keneltäkään toiselta mitään pois. Tehdessäni itselleni hyvää, kerään voimavaroja voidakseni tehdä toisille hyvää. Kun varjelen itseäni, varjelen kykyäni rakastaa ja kykyäni tehdä työtä. En ole arvokkaampi kuin kukaan muukaan, mutta olen yhtä arvokas kuin kaikki muutkin. Minulla on oikeus pitää huolta itsestäni, voin ottaa omaa tilaa, voin kuunnella oman sieluni kuiskauksia. Toisinaan kaikista tärkein minussa – meissä – on helmen lailla kuoren sisällä piilossa.