Jännittynyt kosketus, sykähdyttävä hetki ja yhdessä yhteen hikoilevat kämmenpohjat. Olemme juuri ottaneet toisiamme ensi kertaa kädestä. Istumme vierekkäin bussissa, matkalla konserttiin. Jännitys on sanan varsinaisessa merkityksessä käsin kosketeltavaa. Olemme uuden edessä ja juuri saavutettua yhteyttä ei kädet irrottamalla voi vaarantaa. Minä olen aloittanut muuntumisen meiksi.
Tuon illan jälkeen on tapahtunut paljon. Olemme irrottaneet lukuisat kerrat kätemme toisistamme voidaksemme palvella käsillämme muita, kasvattaa lapsiamme ja remontoida yhteistä kotiamme. Käsiämme on tarvittu niin moneen muuhun kuin toistemme tukemiseen, hellyyteen ja läheisyyteen. Ajoittain on ollut vain pakko heiluttaa tiski- ja pyykkivuoren takaa, että "täällä ollaan edelleen". Joskus käsi on ojentunut toista kohti avuttomana, uupuneena, pettyneenä ja turhautuneena. On ollut myös tilanteita, missä käsi on ojentunut nostamaan toista kuopasta ja vetämään eteenpäin. Mutta on ollut myös aikoja, milloin kädet eivät ole sopineet yhteen, yhtestä tarttumapintaa ei ole ollut ja kädet ovat puristuneet tahoillaan nyrkkiin.
Olemme olleet prosessissa. Elämä on meitä kouluttanut ja elämäntilanteet haastaneet. Kummallakin on ollut prosesseja, jotka ovat pakottaneet punnitsemaan halua ja tahtoa ottaa kädestä kiinni kaikesta huolimatta. Rystyset valkoisina on pidetty kiinni ja samaan aikaan on opeteltu irrottamaan ja uskomaan, että vaikka irrotan, minulle ei silti lopullisesti heiluteta.
Aavistan, että nyt on jälleen tullut aika laittaa käsi käteen, tunnustella toista ihmistä lähelläni, kokea yhteenkuuluvuutta ja pitää hyvänä. Ajoittain kuitenkin tavoitan saman epävarmuuden kuin tuolloin kauan sitten bussissa. MIstä tiedän, miten kuuluu toimia? MIstä tiedän, miltä kätesi tuntuu? Mistä tiedän, että kätemme enää sopivat yhteen? Osaanko enää olla, tunnenko enää sinua? Oletko kovin muuttunut?
Elämä on prosessi, minä olen prosessi ja sinäkin olet prosessi. On haaste pysyä kärryillä paitsi omassa prosessissa, varsinkin toisen prosessissa. Aika ajoin tulee tilanteita, kun on tutkittava sitä, mitä prosessi on meille itsestämme opettanut. On myös aika pysähtyä jakamaan se toistemme kanssa, sillä ilman jakamista saattaa olla mahdotonta pitää kättä toisen kädessä. Sillä käsi kädessä pitää olla turvallista ja turvallisuus syntyy tuntemisesta. Muuten en uskalla pitää kiinni enkä uskalla irrottaa. Turvaton takertuu kuin viimeiseen mahdollisuuteensa, turvallinen voi tankata toisen käden läheisyydestä voidakseen jälleen kohdata muita ja tehdä käsillään sen, mitä tehtäväksi on annettu. Me säilyy, vaikka olenkin minä.
