"Sitten ei enää tarvitse pelätä"

Vietimme puolisoni kanssa hääpäivää pari viikkoa sitten ja olimme Porvoon Tuomiokirkossa ihastelemassa sen saamaa ulkoasua suuren jälleenrakennusurakan jälkeen. Kävellessämme mäkeä ylös kirkonmäelle meidät ohitti vaikuttavaääninen joukko moottoripyöriä kuskit juhlapukineissa ja pyörät kiiltäen. Saapuessamme kirkolle totesimme, että meneillään on vilkas häälauantai. Siitä ideasta innostuneina ajattelimme tehdä jotakin, mikä ei todellakaan ole ollut tapana: aidosti kuokkia tuntemattomien ihmisten vihkimistilanteessa.

Tunnelma oli juhlava ja mielenkiintoinen. Istuimme arkisissa vaatteissa kirkon sivupenkillä ostoskassiemme kanssa ja seurasimme, kun kirkko täyttyi toinen toistaan tyylikkäämmistä hääjuhlaseurueista. Saatoimme vain arvailla, mitä tuleman pitää, kun häämarssi alkaa soida kirkon holveissa. Yritimme olla näkymättömiä ja kuulumattomia sekä asiaan kuuluvasti hymyillä ystävällisesti, jos joku häävieraista sattui meidät huomaamaan. Ja tietenkin varoa joutumista kameran linssiin, sillä emme toki halunneet ikuistua vieraiden ihmisten juhlapäivän valokuviin...toivottavasti onnistuimme!

Vihkimisen aikana saimme selville monenlaista hääparista ja ilo heidän puolestaan nousi omaankin mieleen. Olipa kunnioitettavaa ja onnellista, että he vihdoin olivat saamassa toisensa! Olivat siirtäneet häitäänkin useamman vuoden, koska kirkko joutui tuhopolton seurauksena suureen remonttiin. Saimme myös kuulla, että hääparilla oli kaksi pientä poikaa, joista ilmeisesti vanhemmalla oli kunniatehtävä ojentaa äidin vihkisormus isälle siinä tärkeimmällä hetkellä. Iloa ja onnea oli ilmassa ja kaiken kruunasi kaason kaunis laulu "Sun särkyä anna mä en". Silmäkulma taisi kostua sekä kutsutuilta että kutsumattomilta vierailta...

Itseäni jäi puhuttelemaan pieni yksityiskohta vihkipapin puheesta. Pappi selvästi oli seurannut sulhasen elämää jo rippikoulusta saakka ja kastanut perheen molemmat lapset. Vihkipuheessa oli henkilökohtainen ja lämmin sävy. Pappi kertoi, että ennen vihkimistä perheen vanhempi poika oli todennut, että häiden jälkeen muuttuu se, että enää ei tarvitse pelätä. En tietenkään tiedä tarkalleen, mitä poika oli tarkoittanut, mutta aavistelen kuitenkin.

Sitoutuminen tekee ihmiselle hyvää. Sanotaan sitten mitä tahansa, niin avioliitto on enemmän kuin avoliitto. Avioliittoa solmittaessa on otettu askel avoinna olevan oven kynnyksen yli ja luvattu sitoutua toiseen ihmiseen - yleensä lähtökohtana lienee kuitenkin koko loppuelämää koskeva lupaus. On tehty valinta toisesta ihmisestä ja toisaalta tultu valituksi, puolison mielitietyksi. En tiedä, kumpi on arvokkaampaa, mutta ehkä kuitenkin valituksi tuleminen on henkilökohtaisella tasolla merkittävämpää kuin valitseminen. Ei ole itsestään selvää, että löydän ihmisen, joka vapaaehtoisesti haluaa jakaa arkensa ja elämänsä kanssani. On etuoikeutettua tulla valituksi, toisen ihmisen mielitietyksi.

Myös lapset tietävät, että avioliittoon sitoutuminen on enemmän kuin "katsotaan nyt, kuinka tässä käy", "ainakin nyt jonkun aikaa näin", "en ole varma, tuleeko tästä mitään" tai "mietimme, että onko meillä yhteisen elämän edellytyksiä olemassa". Kun lapsi kuulee alttarilla, että vanhemmat tahtovat toisiaan rakastaa, merkitsee se lapsen elämässä sitä, että perhe kasvun suojana on "valmis". Minun isäni ja minun äitini kuuluvat toisilleen ja minä kuulun siihen perheeseen, jonka he muodostavat. "Ei tarvitse enää pelätä" on lapsen kiteytys siitä tilanteesta.

Mutta uskon, että se olisi myös aikuisen kiteytys samasta asiasta. Kun toinen on tahtonsa ilmaissut, voin siihen luottaa. Ovi kun ei enää ole jatkuvasti auki, on sisällä lämpimämpää ja kotoisampaa. Oven sulkeutuessa syntyy selkeä kokonaisuus ja siinä ei aikuisenkaan tarvitse enää jatkuvasti kysellä suhteen jatkumisen edellytyksiä tai omaa hyväksytyksi/valituksi tulemistaan. Kun olen valittu, saan luottaa ja tukeutua puolisooni tarpeen tullen. Ja kun olen valinnut, olen luvannut kulkea puolisoni rinnalla niin aurinkoisen kuin kylmänkin sään läpi. Kun olemme kaksin, ei pimeässä pelota niin paljoa kuin yksin pelkäisi ja kylmässä saa lämmön toisen läheisyydestä. Kun olemme auringossa, on jaettu lämpö, valo ja ilo kaksinkertainen.

Ja mitä ne moottoripyörät sitten... Juhlava vihkiminen sai arvoisensa päätöksen, kun hääparin auton edellä jylisi ainakin 12 hienoa pyörää ja saatteli onnellisen parin juhlapaikalle. Itselle, vihkimisessä kuokkineelle, jäi hyvä mieli. Kaksi toisensa valinnutta sai ensi kertaa avioparina pyöristä turvasaattueen matkalla kohti yhteistä, jaettua tulevaisuutta! Onnea matkaan!