Aloitin oman äitiysurani hieman yli 15 vuotta sitten. Urani alkuun liittyi monenlaisia kysymyksiä ja ihmetyksen aiheita, sekä itselle että muillekin ihmisille. Nykyää ajattelen, että toki olin kovin nuori tuolloin, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että nuoruus ei automaattisesti tarkoita osaamattomuutta tai vastuuttomuutta. Ja esikoisemme teki tuon uran aloittamisesta kohtuullisen mutkatonta, minkä kiitollisena jo tuolloin ymmärsin vastaanottaa. Silti seurana oli aika pitkäänkin suuri epävarmuus ja huoli siitä, miten osaan ja miten selviydyn. Noihin aikoihin kirjoittelin jonkin verran ajatuksiani pieniin runon muotoihin ja mielessäni on jostakin syystä viime päivinä ollut erityisesti yksi niistä:
"Nämä äitinä olemisen saappaat taitavat olla minulle liian isot.
Tule sinä Jumala ja ole kuin villasukat;
lämmitä ja täytä tila, joka minulta jää tyhjäksi.
...Mutta eikös kunnon saappaissa olekin aina kasvunvaraa?"
Nyt esikoiseni rippijuhlat lähestyvät ja huomaan, että kohtuullisen hyvin olen kaiketi onnistunut täyttämään nuo äitiyden saappaat. Samalla herää uusia kysymyksiä siitä, miten kannustaa ja tukea lasta siivilleen, auttaa häntä löytämään oman elämänsä suunta ja rohkaista irrottamaan meistä, äidistänsä ja isästänsä. Onneksi saa vähitellen päästää irti ja nostaa kättä heilutukseen. Kerrasta ei tarvitse lastaan elämälle luovuttaa ja se tuntuu hyvältä. Varmaankin molemmat, sekä minä että lapseni, tarvitsemme tämän siirtymäajan. Sydämestä nousee nöyrä rukous siitä, että Jumala kaikkivaltiaana pitäisi lapsestani huolta silloin, kun en itse enää ole vieressä jatkuvasti.
Varmaankin äitiyden saappaisiin liittyy aina tietty määrä riittämättömyyttä ja jollakin lailla kohdistamatonta syyllisyyttäkin. Vain harvoin tuntee yltävänsä niihin mittoihin, mitä itse itseltään äitinä odottaa ja aina huomaa, että paremminkin olisi voinut lapsiaan kohdella ja kohdata. Saappaat eivät siis pääse täyttymään ja kasvunvaraa jää aina. Toisaalta, liian pienetkin saappaat olisivat tukalat ja onkin luotettava siihen, että juuri minun tapani olla äiti on riittävä ja täyttää minulle annetun tehtävän riittävästi. Ja vaikka olinkin nuori, kun tämä ura kohdallani alkoi, on minua vuosien varrella lohduttanut useasti se ajatus, että jokainen meistä äideistä aloittaa nollasta. Ja jokainen äiti uskoakseni ainakin ajoittain kokee, että olisi lämmittävien villasukkien tarpeessa. Itselleni on tällä uralla ollut merkittävää, että olen saanut luottaen pukea päälleni ja kääriytyä lämmittelemään juuri Taivaallisen Isän kutomien sukkien ympärille silloin, kun omat jalat eivät ole riittäneet saappaita täyttämään. Oikeastaan en haluaisikaan täyttää niitä kokonaan itse, sillä niin avuttomaksi ja pieneksi tunnen itseni näissä saappaissa edelleen... Haluan myös pitää kasvunvaraa näissä saappaissa, jotta on jotakin, mitä tavoitella, koska kukaan, edes äidit, eivät ole milloinkaan valmiita.
Myöhäinen äitienpäivätervehdys tässä samalla meille kaikille äideille!
