Melkein 5 -vuotias taistelee isän kanssa aamutuimaan eteisessä siitä, kumpi pukee hänen toppahousunsa tänä aamuna päälle. Isä toivoisi oma-aloitteisuutta pukemiseen, mutta juuri tänä aamuna se on täysin kadonnut lapsen otteesta. Haluaisi ja tarvitsisi niin kovin apua eikä oikein jaksaisi reipastuakaan. Tehtävä ei ole liian vaikea, sen tietävät molemmat. Hetken kuluttua pihalla taapertaa lapsi toppavaatteissaan kyyneleitä vuodattaen, surullisen oloisena. Mieleeni tulee, että jos olisi mahdollista nähdä ajatukset, ne voisivat käsitellä sitä, että miksi kasvamisen tarvitsee olla niin vaativaa ja hankalaa, eikö voisi jäädä pieneksi ja autettavaksi.
Aikuisena tiedän, että juuri ne elämän taitekohdat, joissa oma pienuus ja voimattomuus tuntuvat suurimmilta, ovatkin portteja uuteen ja antavat itseluottamusta selviytymiseen. Joskus täytyy voittaa itsensä ja löytää itsestään enemmän voimia kuin mitä ensituntumalta ajattelisi omaavankaan. Ponnistelu muuttuu iloksi ja heikkous voimavaraksi. Pienuus muuttuu oman itsen kokoiseksi itseluottamukseksi ja neuvottomuus neuvokkuudeksi. Isä tietää tämän ja siksi ei automaattisesti kiirehdi pukemaan lasta, jotta lapsi oppisi, että hänessä itsessään on kykyä selviytyä tästä ylivoimaiselta tuntuvasta tehtävästä. Pienellä avustamisella ja vastaantulolla pukemistilanteessa lapsi saa voimia pukea loput vaatteet itse päälleen.
Tunnistan itseni tuossa lapsessa. Miten pieneksi sitä itsensä usein tunteekaan, kun aikuisen elämässä on tilanteessa, missä joutuu ylittämään itsensä tai missä odotukset ylittävät omat olemassa olevat tai koetut voimavarat. Olisi niin helpottavaa, ettei aina tarvitsisi olla aikuinen ja osaava, aina ei tarvitsisi löytää ratkaisuja kinkkisiin tilanteisiin, aina ei tarvitsisi jaksaa tehdä itse eikä puurtaa yksikseen. Kunpa joku tulisi ja pökkäisi sopivasti alkuun tai rohkaisisi yrittämään!
Aikuisenkaan kasvu ei tapahdu ilman kasvun kyyneleitä. Kun on venytetty äärimmilleen, on pakotettu muuttamaan suuntaa ja löytämään uusia ratkaisuja. Ensinnäkin oppii, että aina asioita ja vastuuta ei voi paeta, itse on oman elämänsä kasvunkohdat selviydyttävä. Toisaalta voi oppia, että kyyneleet voi antaa toisen ihmisen nähdä ja saada apua tiukan paikan tullen. On arvokasta oppia tukeutumaan toiseen.
Olen myös vakuuttunut siitä, että tässä maailmassa on Jumala, joka tietää meidän kasvukipumme ja kasvun kyyneleemme. Hän näkee niistä jokaisen, mutta Hän on myös luvannut kuivata ne. Voin olla Hänen lähellään juuri niin pienenä ja heikkona kuin olen, sillä Hän on kaiken lohdutuksen Jumala. Niin kuin isä kannustaa lastaan, niin kannustaa Jumalakin minua. Ja kun tilanne vaikuttaa itsestäni ylivoimaiselta, Hän tulee ja auttaa alkuun rohkaisten loppuun saakka. Jumalalta eivät kasvuni kyyneleet jää näkemättä.
