Joulun rauha

Ilman pidempiä selityksiä toivotan sinulle seuraavan laulun sanoin rauhallista, levollista ja sellaista joulua kuin juuri tänä vuonna tarvitset!


"Vem har tänt den stjärnan
som speglas i ditt öga?
Vem tog mörkret bort
i herdars blick din första natt?
Vem har flätat kronan
av strå omkring din panna?
Vem har fört tre vise
till vårt stall, min kära skatt?

Är du en av tusen små?
Är du han dom väntar på?
Du mitt lilla barn en ängel givit namn.
Är det jordens dolda skatt
jag fått skydda denna natt?
Är det själva himlen
som jag gungar i min famn?

Vem har väckt den rädslan
som lärt ditt hjärta gråta?
Varför tar din hand
så hårt ett grepp om mammas hår?
Runt oss dansar skuggor
nu är ängeln borta.
Han sa så mycket vackert,
mycket mer än jag förstår.

Giv att dina dagar
får bli till andras glädje.
Giv att alla möter dig
med kärlek mild och god.
Aldrig ska jag glömma
de ord som jag fick höra.
Vad som än oss händer,
vill dom ge oss kraft och mod.

Vem har tänt den stjärnan
som speglas i ditt öga,
himmeldiamanten
över staden Betlehem."

Kaunis taltiointi kyseisestä Carolan laulusta löytyy myös täältä, omista itsellesi viitisen minuuttia aikaa ja kuuntele tämän laulun sanoma.

Joulurauhaa!

Arkiajatuksia

Rankan päivän jälkeen laitoin
- omatunto soimaten -
uuniin ranskalaiset perunat
suoraan kaupan pakastealtaasta
ja prinssinakit vakuumipaketista.
Tomaatista, kurkusta tai porkkanasta
ei näkynyt pilkahdustakaan.

Hetken päästä laskeutui keittiöön
suloinen ruokarauha
ja pöydän ympärillä istui
neljä onnellista ruokailijaa:
"NAM - äiti tää on tosi hyvää!"

Turhaanko vaadin itseltäni liikoja?

Kysymyksiä Marialle

Onpa edellisestä tekstistä jo vierähtänyt aikaa... Mutta joutilaisuus on luovuuden äiti ja kun joutilasta aikaa ei ole ollut, niin tekstin syntymisen edellytyksetkin ovat olleet todella heikot. Suonette anteeksi, yritän kyllä kovasti olla aktiivisempi.

Haluaisin tänä adventtiaikana kysyä Marialta, Jeesuksen äidiltä joitakin asioita. Olen ajatellut häntä tänä vuonna varmaankin enemmän kuin koskaan ennen ja pohdintani on koskettanut itseäni syvällä tunnetasolla. Olen jollakin lailla kyennyt samaistumaan Marian tilanteeseen nuorena naisena, joka keskellä häävalmisteluja onkin yllättäen raskaana. Enkelihän oli toki Mariaa jo asiaan valmistellut, mutta koko suku ja kylä ei tuosta suuremmasta suunnitelmasta tiennyt mitään. Mariahan oli vasta nuori tyttö, hänen arvellaan olleen noin 14-vuotias, eikä tuohon aikaan varmaankaan ollut tavallista, saatika suotavaa, tulla raskaaksi ennen häitä. Mitä sanoivat muut ihmiset Marialle, kuinka paheksuen häntä katsoivat, onnitteliko kukaan Mariaa, joutuiko hän yksin kantamaan mielessään häpeän, hämmennyksen ja yksinäisyyden? Miten Maria selviytyi näiden inhimillisten asioiden ja reaktioiden keskellä? Uskalsiko hän kertoa enkelin ilmoituksesta kenellekään? Ja jos uskalsi, niin mitä siitä seurasi?

Ja kun synnytyksen aika tuli, olivat he kävelleet ja kävelleet päästäkseen Beetlehemiin niin kuin keisari oli käskenyt. Millaisissa tunnelmissa Maria oli, kun ei tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan eikä seutukaan ollut lainkaan tuttua? Saiko Maria jostakin apua, oliko kaupungissa ketään vanhempaa naista, joka häntä olisi voinut auttaa synnytyksen aikana? Vai oliko matkaseurueessa muita oman kylän naisia, jotka olivat saatavilla? Miten synnytys sujui, kauanko kesti? Ja miltä Mariasta tuntui, kun vihdoin lapsi syntyi ja ensimmäisen kerran huusi äänensä maailmankaikkeuteen? Mitä Maria sillä hetkellä ajatteli lapsestaan? Jaksoiko hän sillä hetkellä ajatella, että juuri tapahtui käsittämättömän suuri käänne maailmanhistoriassa - Jeesus syntyi! Jaksoiko Maria synnytystuskien keskellä ajatella, että on synnyttämässä Jumalan poikaa, joka tulee pelastamaan kaikki ihmiset? Kuinka pitkälle Marian usko kantoi?

Ja mitä Maria silloin ajatteli, kun Jeesus huusi vatsavaivojana, kiipeili joka paikkaan, kieltäytyi syömästä tarjottua ruokaa, juoksi polvensa verille tai otti yhteen veljiensä kanssa? Hermostuiko Maria Jeesukselle? Tunsiko Maria jatkuvasti äidin sielussaan surua vai onnea siitä, että Jeesus oli kuka oli? Miten ihmeessä Maria saattoi suhtautua Jeesukseen, joka jo nuorena poikana tiesi pääsiäisjuhlilla, että hänellä on Jumalan antama tehtävä odottamassa? Suriko Maria koskaan sitä, että menettäisi poikansa näin suurelle tehtävälle?

Tätä kaikkea olen pohtinut ja se saa minut mykäksi. En voi käsittää Marian lujuutta ja nöyryyttä. Olisiko itsestäni ollut vastaavaan? Miten Maria selviytyi tuon kaiken keskellä? Ja miten hän selviytyi siitä päivästä, kun seisoi poikansa ristin juurella ja kaikki vuosisataiset ennustukset hänen omasta pojastaan näyttivät käyvän toteen?

Jotenkin tuntuu, että tekee suuren mittaluokan asiasta liian pienen, kun mieleen hiipii ajatus siitä, että itse en tuohon olisi pystynyt. Mutta samalla on helpottavaa ajatella, että Maria onkin ollut ainutkertainen nainen ja äiti, me muut olemme olleet aika tavallisia. Silti sydämestä nousee huokaus siitä, että jokaisena rutiinien täyttämänäkin päivänä muistaisin, että tämä päivä ei ole kaikki. Sekä omalla elämälläni että lasteni elämällä on monisivuinen käsikirjoitus, joka koostuu näistä arkipäivien kohtauksista. Vaikka en saakaan ilmoituksia enkä profetioita, silti elämälläni on juoni ja tekemiselläni tarkoitus. Itselläni on tehtävä äitinä ja toivoisin saavani edes ripauksen Marian mieltä tuosta tehtävästäni selviytyäkseni. Tänä adventtina toivon, että saisin oppia jotakin kuuliaisuudesta, nöyryydestä, hiljaisuudesta ja johdatuksesta. Toivoisin myös jälleen muistavani, että en omista lapsiani, he ovat minulla lainassa ja minun tehtäväni on varustaa heidät kohtaamaan oma elämänsä sellaisena kuin se heille on tarkoitettu.

Siunattua adventin ja joulun odotuksen aikaa sinulle!

Ilahtuisin, jos jättäisit itsestäsi pienen viestin kommenttiosioon - tietäisin, että nämä tekstit tavoittavat jonkun lukijan jossakin... Kiitos!

p.s. Tämän kirjoituksen jälkeen olen saanut vastauksen myös siihen, että keneltä ja mitä kysyisin taivaassa sitten, kun on minun vuoroni sinne päästä kysymyksiä esittämään...