Puhelimessa

Mitä teet, kun puhelimesi soi? Vastaatko aina vai jätätkö vastaamatta? Valitsetko ja millaisissa tilanteissa sitä, kenelle vastaat? Vastaatko tuntemattomiin numeroihin? Laitatko puhelintasi usein äänettömäksi tai peräti pois päältä? Miten toimit tekstiviestien kanssa? Vastaatko niihin heti vai maltatko olla vastaamatta ok:ta viimeisen viestin jälkeen?

Yleensähän sitä vaistomaisesti toimii niin, että kun puhelin soi, niin siihen vastaa. On sitten aika tai paikka mikä tahansa; kaupan kassalla, vessassa, junalippuja ostamassa, suihkuun mennessä, sämpylätaikinaa tehdessä, vaippaa vaihtaessa, autolla ajaessa jne. Tapana on, että puheluihin tai viesteihin vastataan aika lailla silloin, kun ne tulevat. Tai jos ei ehdi vastata, niin on pieni velvollisuudentunto olemassa siitä, että puhelimessa näkyviin tietoihin jotenkin reagoi. Ja jos ei reagoi, niin hetken päästä tulee kysymys, että missä olet tai näitkö viestin.

Olen miettinyt tätä asiaa siltä kannalta, että en välttämättä kovinkaan usein vastaa läheisilleni heidän yhteydenottoyrityksiinsä yhtä innokkaasti. Puolisoni keskustelunavauksia en huomaa, lapsilleni sanon usein "odota hetki", "mulla on nyt just tää kesken", "mä tulen kohta", "puhutaan huomenna" jne. Saattaa olla niin, että torjun kaikki nämä toteamalla tai antamalla toisen ymmärtää, että hetki on sopimaton tavalla tai toisella. Mutta annas olla, kun lehtimyyjä tai hyvän päivän tuttu soittaa, niin säntään vastaamaan puhelimeen ja kuulostan ainakin toisinaan jopa ystävälliseltä; "ei tässä mitään, autolla ajelen", "juuri ruokaa laittamassa", "kotona oleilen" jne. Ja puhelu saattaa hyvinkin viedän kymmeniä minuutteja siitä ajasta, kun voisin olla edes jonkinlaisessa yhteydessä samalla sohvalla röhnöttävään teiniini tai pelata innokkaan 6-vuotiaan Kimble-seuralaiseni kanssa. Ja miten huomaankaan olevani valmis yllättäen keskeyttämään ne hetket, jotka olen aloittanut lasteni kanssa! Sitten, kun puhelu loppuu alkaakin olla iltapalojen ja nukkumaanmenojen aika. Olen huomaamattani laittanut läheiseni odottamaan vuoroaan tai siirtänyt heidät kokonaan sivuun.

Minun olisi varmaan syytä tässä kohtaa hieman tarkentaa tärkeysjärjestystäni. Puolisolleni ja lapsilleni haluaisin kyllä olla "aina" tavoitettavissa. En oikeasti halua ohittaa heitä enkä oikeasti siirtää heidän asioitansa aina odottamaan parempaa aikaa. Oikeasti haluaisin keskeyttää tekemiseni heidän vuokseen, vaikka he sitten yrittäisivätkin saada minuun yhteyttä itselleni sopimattomaan aikaan. Haluanhan itsekin tulla kuulluksi ja kohdatuksi silloin, kun minulla on heille asiaa.

Jotta osaan muuttaa tapojani, tulee ensiksi kai havahtua siihen, mitä haluan muuttaa (luulen, että tästä etapista olen jo selvinnyt). Niin kauan kuin en huomaa sitä tarvetta, en voi myöskään muuttua (minulla on siis vielä toivoa!). Ja sitten täytyy aloittaa harjoittelu; onnistua ja epäonnistua vuorotellen. Pääasia on kaiketi se, että tavoittelen oikeasti muutosta eikä se, että luovutan muutosyrityksistä sen vuoksi, että epäonnistun toisinaan tavoitteessaani. Epäonnistumisten lomaan tulee myös onnistumisia ja ne ovat ne, minkä varassa uskon siihen, että muutos on mahdollinen.

Olemassaolon mietteitä

Viime viikkoina olen ollut mietteissäni ikuisuuden rajamailla. Kun elää elämää ja kai erityisesti ainakin tällaisessa elämänvaiheessa, vaikuttaa koko ajan siltä, että kaikki toimet ja tehtävät ovat aivan välttämättömiä ja kiireellisiä. Kädet ovat täynnä työtä ja todellisia, voimavara-akkuja lataavia hetkiä on harvassa. Tietää ainakin elävänsä, olen usein todennut.

Mutta elämä voi myös päättyä ja meidän kaikkien kohdalla se on tosiasia ennemmin tai myöhemmin. Kaikki työ ja touhu saattaa loppua ja keskeytyä. Toisinaan se tapahtuu odotetusti, toisinaan ennalta-arvaamattomasti. Mikä tarkoitus sitten tällä kaikella touhulla ja kiireellä on? Onko se turhaa vai tarpeellista?

Turhaa se on siinä mielessä, että kun siirryn ajasta iäisyyteen, mitään en saa mukaani. Mutta jos pitäisin sitä kaikkea turhana jo nyt, jäisi elämäni elämättä. Mikäli en antaisia lainkaan arvoa tälle hetkelle ja tälle päivälle, voisin saman tien kiivetä mäen laelle ja alkaa odottaa kuolemaani. En halua sitä, mutta en halua elää myöskään niin, että milloinkaan en muistaisi sitä, että elämässäni tulee myös päätepiste.

Toivoisin, että osaisin elää niin, että olen läsnä tässä ja nyt. Samalla haluaisin kuitenkin pitää perspektiivin elämääni siitä käsin, että joskus tämä kaikki on ohi. Millaisiin asioihin haluan mieleni kiinnittää nyt, jotta voin sitten ikuisuuden rajamailla katsoa tyytyväisenä elämääni ja todeta, että tein oikeita ratkaisuja? En halua jättää kohtaamatta lapsiani, en halua jättää rakastamatta puolisoani, en halua jättää sanomatta kiitosta, en halua jättää osoittamatta arvostustani ja kunnioitustani toisia ihmisiä kohtaan enkä halua jättää anteeksipyytämättä tai -antamatta. Haluan tehdä asioita joiden tekemättä jättämistä ei tarvitse myöhemmin katua. Mieluummin teen kuin jään empipään, että pitäisikö tai olisiko pitänyt sittenkin. Toivon myös ymmärtäväni ne tilanteet, kun pitää jättää sanomatta tai tekemättä asioita, jotka hajottavat enemmän kuin rakentavat.

Kunpa muistaisin, että tällä hetkellä voin iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä voi minulle nyt antaa. Kunpa osaisin antaa sille oikeasti sen arvon, mikä sillä todellisuudessa on. Kunpa osaisin nauttia jokaisesta päivästäni, iloita lasteni touhuista, ymmärtäisin viettää aikaa ystävieni seurassa, en kadottaisi voimiani juuri silloin kun niitä eniten tarvitsisin, olisin läsnä puolisolleni, jaksaisin työssäni tehdä riittävästi mutta en liikaa. Sillä hetkenä minä hyvänsä saatan menettää tämän kaiken. Siihen ei tarvita kuin sadasosa sekunti ja tämä elämä on ohi ja minun pitää olla valmis luopumaan siitä. Silloin en enää voi sanoa, että haluaisin vielä tuon tai tuon, en ole vielä valmis luopumaan.

Miten osaan elää siten, että samaan aikaan omistan kaiken, mutta tiedän, että todellisuudessa en omista mitään?