maanantai 11. tammikuuta 2010

Puhelimessa

Mitä teet, kun puhelimesi soi? Vastaatko aina vai jätätkö vastaamatta? Valitsetko ja millaisissa tilanteissa sitä, kenelle vastaat? Vastaatko tuntemattomiin numeroihin? Laitatko puhelintasi usein äänettömäksi tai peräti pois päältä? Miten toimit tekstiviestien kanssa? Vastaatko niihin heti vai maltatko olla vastaamatta ok:ta viimeisen viestin jälkeen?

Yleensähän sitä vaistomaisesti toimii niin, että kun puhelin soi, niin siihen vastaa. On sitten aika tai paikka mikä tahansa; kaupan kassalla, vessassa, junalippuja ostamassa, suihkuun mennessä, sämpylätaikinaa tehdessä, vaippaa vaihtaessa, autolla ajaessa jne. Tapana on, että puheluihin tai viesteihin vastataan aika lailla silloin, kun ne tulevat. Tai jos ei ehdi vastata, niin on pieni velvollisuudentunto olemassa siitä, että puhelimessa näkyviin tietoihin jotenkin reagoi. Ja jos ei reagoi, niin hetken päästä tulee kysymys, että missä olet tai näitkö viestin.

Olen miettinyt tätä asiaa siltä kannalta, että en välttämättä kovinkaan usein vastaa läheisilleni heidän yhteydenottoyrityksiinsä yhtä innokkaasti. Puolisoni keskustelunavauksia en huomaa, lapsilleni sanon usein "odota hetki", "mulla on nyt just tää kesken", "mä tulen kohta", "puhutaan huomenna" jne. Saattaa olla niin, että torjun kaikki nämä toteamalla tai antamalla toisen ymmärtää, että hetki on sopimaton tavalla tai toisella. Mutta annas olla, kun lehtimyyjä tai hyvän päivän tuttu soittaa, niin säntään vastaamaan puhelimeen ja kuulostan ainakin toisinaan jopa ystävälliseltä; "ei tässä mitään, autolla ajelen", "juuri ruokaa laittamassa", "kotona oleilen" jne. Ja puhelu saattaa hyvinkin viedän kymmeniä minuutteja siitä ajasta, kun voisin olla edes jonkinlaisessa yhteydessä samalla sohvalla röhnöttävään teiniini tai pelata innokkaan 6-vuotiaan Kimble-seuralaiseni kanssa. Ja miten huomaankaan olevani valmis yllättäen keskeyttämään ne hetket, jotka olen aloittanut lasteni kanssa! Sitten, kun puhelu loppuu alkaakin olla iltapalojen ja nukkumaanmenojen aika. Olen huomaamattani laittanut läheiseni odottamaan vuoroaan tai siirtänyt heidät kokonaan sivuun.

Minun olisi varmaan syytä tässä kohtaa hieman tarkentaa tärkeysjärjestystäni. Puolisolleni ja lapsilleni haluaisin kyllä olla "aina" tavoitettavissa. En oikeasti halua ohittaa heitä enkä oikeasti siirtää heidän asioitansa aina odottamaan parempaa aikaa. Oikeasti haluaisin keskeyttää tekemiseni heidän vuokseen, vaikka he sitten yrittäisivätkin saada minuun yhteyttä itselleni sopimattomaan aikaan. Haluanhan itsekin tulla kuulluksi ja kohdatuksi silloin, kun minulla on heille asiaa.

Jotta osaan muuttaa tapojani, tulee ensiksi kai havahtua siihen, mitä haluan muuttaa (luulen, että tästä etapista olen jo selvinnyt). Niin kauan kuin en huomaa sitä tarvetta, en voi myöskään muuttua (minulla on siis vielä toivoa!). Ja sitten täytyy aloittaa harjoittelu; onnistua ja epäonnistua vuorotellen. Pääasia on kaiketi se, että tavoittelen oikeasti muutosta eikä se, että luovutan muutosyrityksistä sen vuoksi, että epäonnistun toisinaan tavoitteessaani. Epäonnistumisten lomaan tulee myös onnistumisia ja ne ovat ne, minkä varassa uskon siihen, että muutos on mahdollinen.

1 kommentti:

  1. Hei Miia! Niinpä, tuttu juttu, ja tosi totta tuo, että kuka asian huomaa, hänellä on vielä toivoa!
    Useimmat(?) eivät kai edes huomaa kuvion kieroutuneisuutta! Kiitos, että muistutat jällen kerran oikeista asioista meitä muitakin!
    Riitta

    VastaaPoista