Olemassaolon mietteitä

Viime viikkoina olen ollut mietteissäni ikuisuuden rajamailla. Kun elää elämää ja kai erityisesti ainakin tällaisessa elämänvaiheessa, vaikuttaa koko ajan siltä, että kaikki toimet ja tehtävät ovat aivan välttämättömiä ja kiireellisiä. Kädet ovat täynnä työtä ja todellisia, voimavara-akkuja lataavia hetkiä on harvassa. Tietää ainakin elävänsä, olen usein todennut.

Mutta elämä voi myös päättyä ja meidän kaikkien kohdalla se on tosiasia ennemmin tai myöhemmin. Kaikki työ ja touhu saattaa loppua ja keskeytyä. Toisinaan se tapahtuu odotetusti, toisinaan ennalta-arvaamattomasti. Mikä tarkoitus sitten tällä kaikella touhulla ja kiireellä on? Onko se turhaa vai tarpeellista?

Turhaa se on siinä mielessä, että kun siirryn ajasta iäisyyteen, mitään en saa mukaani. Mutta jos pitäisin sitä kaikkea turhana jo nyt, jäisi elämäni elämättä. Mikäli en antaisia lainkaan arvoa tälle hetkelle ja tälle päivälle, voisin saman tien kiivetä mäen laelle ja alkaa odottaa kuolemaani. En halua sitä, mutta en halua elää myöskään niin, että milloinkaan en muistaisi sitä, että elämässäni tulee myös päätepiste.

Toivoisin, että osaisin elää niin, että olen läsnä tässä ja nyt. Samalla haluaisin kuitenkin pitää perspektiivin elämääni siitä käsin, että joskus tämä kaikki on ohi. Millaisiin asioihin haluan mieleni kiinnittää nyt, jotta voin sitten ikuisuuden rajamailla katsoa tyytyväisenä elämääni ja todeta, että tein oikeita ratkaisuja? En halua jättää kohtaamatta lapsiani, en halua jättää rakastamatta puolisoani, en halua jättää sanomatta kiitosta, en halua jättää osoittamatta arvostustani ja kunnioitustani toisia ihmisiä kohtaan enkä halua jättää anteeksipyytämättä tai -antamatta. Haluan tehdä asioita joiden tekemättä jättämistä ei tarvitse myöhemmin katua. Mieluummin teen kuin jään empipään, että pitäisikö tai olisiko pitänyt sittenkin. Toivon myös ymmärtäväni ne tilanteet, kun pitää jättää sanomatta tai tekemättä asioita, jotka hajottavat enemmän kuin rakentavat.

Kunpa muistaisin, että tällä hetkellä voin iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä voi minulle nyt antaa. Kunpa osaisin antaa sille oikeasti sen arvon, mikä sillä todellisuudessa on. Kunpa osaisin nauttia jokaisesta päivästäni, iloita lasteni touhuista, ymmärtäisin viettää aikaa ystävieni seurassa, en kadottaisi voimiani juuri silloin kun niitä eniten tarvitsisin, olisin läsnä puolisolleni, jaksaisin työssäni tehdä riittävästi mutta en liikaa. Sillä hetkenä minä hyvänsä saatan menettää tämän kaiken. Siihen ei tarvita kuin sadasosa sekunti ja tämä elämä on ohi ja minun pitää olla valmis luopumaan siitä. Silloin en enää voi sanoa, että haluaisin vielä tuon tai tuon, en ole vielä valmis luopumaan.

Miten osaan elää siten, että samaan aikaan omistan kaiken, mutta tiedän, että todellisuudessa en omista mitään?