Kotona

Lapset matkalla mummilaan, koti riittävästi siivottuna, hyvin nukuttu yö, ulkona ihana talvisää, hyvää kahvia kupillinen, sopivasti kaapista löytyneenä muutama pala marjoin maustettua Fazerin sinistä, taustalla soimassa Juha Tapio, Rakkain pian saapumassa kotiin, hiljaisuus ympärilläni ja sielun aikaa levätä. Tätä on taivas tällä hetkellä.

Milloin viimeksi olen ollut näin kotona? Kotona aivan yksin ilman velvotteita ja kotona omassa itsessäni. Kun viiletän ja viipotan, päivät toisensa jälkeen mietin enemmän muiden ihmisten asioita kuin omiani, jää sieluni helposti matkan varrelle. En oikein tiedä, minne se jää, mutta tunnen, että mukana se ei oikein ole. Se on kai murehtimassa tapahtunutta tai huolehtimassa tulevasta, mutta hetkeen sitä on vaikea saada mukaan ja pysähtymään. Ajatukseni laukkaavat, sydämeni tykyttää, käteni tekevät, suuni puhuu ja jalkani liikkuvat, mutta sieluni leijailee jossakin omillaan etsien paikkaa mihin asettua.

Tällaisissa hetkissä, kun olen kotona itsessäni ja koen vahvasti istuvani juuri tässä, tunnen miten olen kokonaan tässä ja nyt, kehoni huokuu levollisuutta ja imee sisäänsä joutilaisuutta, hymy hiipii väkisinkin muuten niin totisille huulilleni, rentous saavuttaa lihasteni solut ja meleni alkaa nautiskella. Näitä hetkiä vailla olen tässä ruuhkavuosien hullussa tahdissa ja pyörityksessä.

Senkö takia näännyn ja ilo karisee, kun en huomaa vaalia itseäni? Kun en huomaa, miten tarvitsen sitä, että kukaan ei kysy mitään, kukaan ei halua mitään näkökulmaa, kukaan ei tarvitse neuvoa. Ei yhtään vuorovaikutusta, ei mitään vaatimusta. Saan keskustella kerrankin ainoastaan itseni kanssa, kuulostella kehoani ja kuunnella ajatuksiani, jotka seikkailevat mitä ihmeellisimmissä asioissa. Lepään.

Silloin uskaltaa sielunikin jälleen asettua varovasti taloksi ja tulla minuun. Koputtelee ovellani ja kysyy, että olisiko tilaa, voisiko tulla käymään ja ehkä asettumaan pidemmäksikin aikaa. Haluan avata sille oven, toivottaa tervetulleeksi. Minun on muistettava, että ovi itseeni sieluni taloksi asettumiselle on suljettu sisältäni käsin ja minulla on avaimet, joilla sen saan auki. On muistettava rakastaa itseään ja huolehdittava itsestään, jotta on mistä ammentaa sitten, kun elämän kohina jälleen vie mukanaan. Haluan useammin istahtaa sieluni kanssa kahvikupin ääreen ja kysyä, että mitä kuuluu ja miten voit. Pukeutua pyjamaan ja villasukkiin, istua sohvalla kynttilän valossa, katsoa silmiin, lohduttaa ja silittää tarpeen mukaan. Tervetuloa kotiin, sieluni!