tiistai 3. elokuuta 2010

Sadonkorjuun evankeliumi

Omistan todella pienen puutarhan ja olen siitä onnellinen; suurempaa en pystyisi hoitamaan enkä haluakaan viettää kesääni puutarhahommissa. Mutta haluan, että puutarhastani on minulle jotakin iloa ja se ilo tulee aina todelliseksi näin loppukesästä, kun tulee sadonkorjuun aika. Sanana sadonkorjuu kuulostaa suurelta ja mahtipontiselta, mutta nykyisessä puutarhassani se tarkoittaa sitä, että poimin mansikoita kahdesta taimesta, vadelmia muutamasta taimesta ja karviaisia yhdestä pensaasta. Aiemmassa puutarhassani suurimman ja välillä myös liiallisen sadon tuottivat omenapuut, mutta nykyään niitä ei minulla ole muuta kuin taloyhtiön pihamaalla "yhteisomistuksessa".

Tämä sadonkorjuun aika pysähdyttää minut puutarhani pienuudesta huolimatta uudelleen ja uudelleen joka vuosi. Sadon koolla ei ole väliä, sillä iloitsen pienestäkin sadosta. En edes haaveile, että puutarhani mansikoista, vadelmista tai karviaisista riittäisi mitenkään säilöttäväksi tai pakastettavaksi. Minulle on tärkeintä, että voin ohi kävellessä pysähtyä päivittäin poimimaan kypsyneet marjat ja syödä ne itse tai jakaa ne yhdessä lasten kanssa.

Ja eilen jälleen muistin, miksi tämä aika minua niin puhuttelee. Saan poimia marjojani täysin ilman ansiota - jokainen marja on täysin lahjaa. Lähes tulkoon pysähdyin kuin seinään, kun tuo ajatus täytti mieleni. En tänäkään kesänä ole juurikan mitään tehnyt saadakseni herkutella marjoilla näin loppukesästä. Varsinkin näin helteellä olisi ollut ystävällistä marjojani kohtaan, että olisin muistanut niitä kastella eikä lannoituskaan varmaan olisi pahitteeksi ollut.

Mitä tässä elämässä oikeasti saa ilmaiseksi tai ilman, että siihen oletusarvoisesti liittyy jotakin omaa ansiota tai vaivannäköä? Onko jotakin, missä minua ei palkita omasta aktiivisuudesta tai rankaista passiivisuudesta? Saanko jotakin ilman ansiota? Ja käänteisenä kysymyksenä mietin, että annanko jotakin toisille ilman ansiota, osaanko joskus katsoa ihmisenä ihmistä ilman tuomitsevuutta tai ajatusta siitä, että toisen olisi ansaittava hyväksyntäni? Miksi tämä elämä on niin kovaa ja vaativaa?

Näitä kysymyksiä esittäessäni mieleeni tulee filosofi Esa Saarisen luento parisuhteen, ja miksei ihmissuhteiden yleisemminkin, hyvän ilmapiirin vaalimisesta. Saarinen kuvaili, miten helposti pettymysten keskellä siirrymme toteuttamaan pihtaamisen kostonkierrettä parisuhteessa sen sijaan, että yrittäisimme muuttaa kierteen kulkusuuntaa ja siirtyä anteliaisuuden kehälle. Kun jäämme vaille tarvitsemaamme, alamme kaivautua tahoillamme omiin poteroihimme ja päätämme, että koska en itse saa pari- tai ihmissuhteessa sitä, mitä tarvitsisin, en halua antaa myöskään mitään toiselle ihmiselle. Alamme vaatia, että toinen ansaitsisi jotenkin hyväksyntäni ja siten ansaitsisi tulla kohdelluksi edes jotakuinkin ihmisarvoisesti. Ja koska en itse anna mitään, ei toisellekaan synny halua huomioida minua. Tämän kierteen seuraukset voi uskoakseni monikin tunnistaa omasta elämästään: ilo kuihtuu, yhteys katoaa ja pettymykset lisääntyvät.

Mutta siirtymällä anteliaisuuteen voisin virvoittaa nuupahtanutta suhdetta, hämmästyttää läheisiäni, keventää tunnelmaa ja kertoa siitä, että maailmassa ei aina tarvitse ansaita ensiksi saadakseen jotakin hyvää. Voisin välittää viestiä siitä, että elämässä toinen ihminen voi olla hyväksytty, rakastettu ja välitetty vaikka ei olisikaan sitä ansainnut. Sitähän toivoisin itsekin silloin, kun kaikki ei ole mennyt ansiokkaasti tai hienosti, kun suunnitelmiin on tullut mutkia matkaan tai kun oma toimintani on aiheuttanut enemmän hankaluuksia kuin iloa. Olemme jokaikinen tässä elämässä sen arvoisia, että ansaitsisimme tulla kohdelluiksi ihmisinä, vaikka tekojemme tai tekemättä jättämistemme vuoksi emme sitä objektiivisesti arvioituna ansaitsisikaan. Anteliaisuus ja armollisuus koskettaa syvältä ja hoitaa paljon enemmän kuin vaatimus, kiristys ja rankaiseminen. Tulemalla puolitiehan vastaan, keittämällä iltateetä, hieromalla jalkoja, rapsuttamalla niskaa, halaamalla ja kiittämällä on mahdollisuus saada aikaan hyvän kierre, joka kantaa hedelmää ja siunausta mukanaan. Miten tänään voisin herättää ihmissuhteissani eloon marjojeni evankeliumin; halun ravita sinua, tuottaa sinulle iloa ja olla sinulle hyvä, vaikka täydellinen et olekaan? Antaa jotakin ansiotta?

4 kommenttia:

  1. Huh, miten syvälle osuit. Niin totta ja niin vaikeaa. Ilmaiseksi ei elämässä saa mitään. Onko Armo vaikea käsittää siksi, kun tosielämän kokemukset eivät tue ansiotta saamista? Liian hyvää ollaksen totta. Tuota lausetta olen pyörittänyt useassa yhteydessä viime aikoina.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Miia jälleen kerran ajatuksia ja tunteita herättävästä jutusta! Kunpa me kaikki jaksaisimme omalta osaltamme pyrkiä katkomaan "noidankehiä" ja muuttamaan ne hyvän kierteiksi! Elokuun terkuin Riitta

    VastaaPoista
  3. Minulla on iso puutarha, hirmuinen sato ja sadonkorjuu, kellarit ja kaapit täynnä ja silti olen epäonistunut. Harmittaa, etteivät parsakaalit ja purjot onnistuneet kuivuuden takia. Sadota suurin osa on valmistunut ihan silkasta armosta eikä omasta ansiosta, osa taas ei olisi koskaan kypsynyt, ellen itse olisi tehnyt mitään, ja osa tosiaan ei tehnyt satoa vaikka tein vaikka mitä. Ensi kesänä en laita parsakaalia, ne epäonnistuivat viimeksikin.
    Ja parisuhteessa sama juttu, kaikkea on yllin kyllin, mutta joku asia menee pieleen ja se saa ajattelemaan, etten olekaan minkään arvoinen toiselle. Sellaisten tunteiden kanssa on vaikea osoittaa rakkautta, jolloin kierre on valmis, epäonnistuu liian monta kertaa ja lakkaa yrittämästä. Minun kierteeni pyörii vastapäivään. Ajattelen itse olevani toiselle arvoton, enkä voi siksi antaa mitään, koska minulla ei ole mitään sellaista annettavaa, josta olisi toiselle iloa.
    Täältä pääsen vain arvostamalla itse itseäni ja elämällä niin, etten odota joka hetki itseäni ylistettävän vähäisimmistäkin suurista teoistani. Arvoni ei riipu muiden ihmisten arvostuksesta, ei edes oman puolisoni arvostuksesta, joka muuten kaiken lisäksi taitaa olla oman tulkintani varainen asia. Jos alan odottamaan sellaista arvostusta, jota itse ymmärrän ja pidän tarpeellisena, enkä edes huomaa tosienlaista, rakkaus joka näkyy teossa ja totuudessa väistämättä häviää, eikä näkymätön rakkaus ole kovinkaan arvokasta.
    Toisaalta puutarhassakin saattaa joku kasvi piileskellä mullan alla vuosiakin, ja olosuhteiden salliessa se jälleen nousee, heti kun juuret ovat kasvaneet tarpeeksi syvälle.
    Puutarhaterveisin Tiina

    VastaaPoista
  4. Kiitos ihanista kommenteista! Ne tuntuvat armolta ja puhuttelevat :).

    VastaaPoista