Otatko vastaan?
Viime sunnuntaina alkoi jälleen uusi kirkkovuosi ja se tarkoittaa myös adventin aikaa. Kirkoissa ympäri Suomen kaikui Hoosianna -laulu ja samalla toivotettiin tervetulleeksi tämä aika vuoden kiertokulussa.
Millaisia ajatuksia ja tunteita sinulla tänä vuonna liittyy adventtiin? Herättääkö se iloa, kihelmöivää jännitystä, mukavaa kutkutusta, kiireen tuntua, levottomuutta, levollisuutta vai jouluisia tunnelmia? Onko adventtisi tänä vuonna erilainen kuin viime vuonna? Millainen olisi unelmiesi adventti? Mitä se sisältäisi ja millaisin valmisteluin haluaisit edetä kohti joulua?
Itselleni tämän vuoden adventti herättää vahvoja tunteita. Tiedän ja koen, että tänä vuonna on moni asia toisin kuin viime vuonna. Viime vuonna joulun aikaa ja jouluun valmistautumista väritti vahvasti luopuminen itselleni tärkeästä ja läheisestä ihmisestä. Se oli ainutlaatuinen matka kohti valoa, matka kohti ikuisuuden iloa. Yli adventin kestänyt matka päättyi siihen, että joulupäivän aamuna Jeesuksen syntymäjuhla muodostui meidän perheessä lopullisten hyvästien päiväksi. Joulupäivä tuolloin oli todella kaunis ja valoisa talvipäivä. Suru ja luopumisen haikeus on kulkenut mukana koko vuoden, mutta nyt muistot palaavat yllättävinä ja vahvoina mieleen erityisesti joulumusiikin kautta. Se on hämmentänyt.
Itse toivoisin adventiltani levollisuutta ja laskeutumista joulun iloon. Annan joulun valmistua vähitellen kotiin. Ensiksi on kynttilöiden ja tuikkujen vuoro, sitten vaihtuu osa pöytäliinoista, ikkunoille haetaan kyntteliköt, joululahjojen suunnittelua, reseptien lukua, joulukorttien hankintaa, sohvatyynyjen vaihtamisia jne. Pieniä, mutta merkityksellisiä rituaaleja, jotka saavat mielen odottamaan sitä, että suuri juhla koittaa aivan pian. Aikataulu kyllä pääsee useimpina vuosina yllättämään ja kiirekin kuuluu osaksi tätä valmistautumista.
Jouluna on hyvä aika koota yhteen mennyt vuosi, antaa muistoista muokkautua helmiä pujotettavaksi oman elämän kaulakoruun. Tällaisen vuoden sain, tällaisia asioita kirjautui elämäni kulkuun. Jouluna meillä on myös mahdollisuus ottaa vastaan suurin ja ihmeellisin joululahja, kun muistelemme Jeesuksen syntymää. Itse Jumala tuli ihmiseksi, laskeutui alas taivaasta osaksi tätä ihmisen elämää voidakseen valmistaa meille tien taivaaseen. Me emme itse voi omilla toimillamme, emme joulukiireellämme, emme koristeilla tai korteilla saada aikaiseksi sitä, että joulun suurin sanoma tulisi todeksi. Se on yhtä totta ja yhtä valmis joka hetki. Vaikka en jaksaisi tai ehtisi tehdä mitään joulutunnelman tai joulun eteen, voin silti ottaa vastaan lahjan, jonka itse Isä Jumala on minulle valmistanut. Yltäkylläisen ja täyden elämän Hänen suojassaan ja turvassaan. Minulla on joka hetki oikeus huutaa Jumalan puoleen Hoosianna – oi auta, oi pelasta!
tiistai 30. marraskuuta 2010
lauantai 6. marraskuuta 2010
Kotoillaan!
Kotoillaan!
Paljon puhutaan mm. ajanhallinnasta, arjen kalenteroinnista, harrastuskuljetuksista, ulkopuolisen siivousavun ostamisesta, viikonloppujen työläydestä ja perheen laatuajasta, kun puheissa on lapsiperheen elämä nykyaikana. Ja tottahan se on, että monissa perheissä juostaan kilpaa erilaisten harrastusten aikataulujen ja muun elämän aikataulujen välillä. Paljon olen miettinyt, että täytyykö olla niin? Onko vaihtoehtoja ja voiko asialle jotakin tehdä?
Silmiini sattui mielestäni mielenkiintoinen Carl Honorén haastattelu Honoré on kirjoittanut kaksi kirjaa hitaammasta elämästä. Kumpaakaan kirjaa en vielä ole lukenut, mutta saattavat kyllä päätyä joululahjalistalle, sen verran tuo juttu mielenkiintoani herätteli. Honoré ihmettelee haastattelussa vanhempien tarvetta olla lastensa manageri, joka yrittää rakentaa lapselleen mahdollisimman hyvän harrastustaustan, jotta lapsi varmasti pärjää elämässä. Erilaiset lahjat ja kyvyt täytyisi hyödyntää, jotta lapsi voisi toteuttaa itseään ja löytää omat vahvuutensa mahdollisimman varhain. Honorén yksi ajatus oli, että kun perheessä monet illat menevät sitten sekä vanhemmilta että lapsilta ennalta suunnitellun kalenterin mukaisesti, ei perheelle jää aikaa olla yhdessä eikä vanhemmille jää aikaa olla kahdestaan tai vaalia keskinäistä suhdettaan. ”Bingo!” ajattelin minä.
Myös Kaarina Määttä kirjassaan Kestävä parisuhde tuo vahvasti esiin yhteisen arjen merkityksen parisuhteen keston ennustamisessa. Kun puolisot viettävät aikaa yhdessä tulevat he samalla kertoneeksi toisilleen tapahtumia ja sattumuksia päivän ajalta sekä voivat vaihtaa mielipiteitä tai suunnitella perheen yhteisten asioiden hoitamista. Mikäli paljon vapaa-aikaa vietetään omissa menoissa tai jakautuneena lasten harrastuksiin, ei silloin ole aikaa olla yhdessä. On totta, että silloin kasvetaan erilleen monellakin tasolla. Mutta jakamalla arkea arkisesti arjen keskellä voidaan kasvaa yhteen ja säilyttää yhteys, mitä meistä varmaankin suurin osa, ehkä jokainenkin, puolisoonsa kaipaa.
Luin sitten vielä myös haastattelun Anu Harkista, joka esiteltiin jutussa ”kotoilun” puolesta puhujana. Kotoilu oikeastaan koostaa tämän kaiken yhteen. Kotoilussa ollaan kotona ja tehdään kotoisia asioita. Kotoilu on leipomista, siivoilua, käsitöitä, puutarhahommia, tv:n katselua, oleilua, saunomista, ulkoilua, keskusteluja, ruoanlaittoa tai mitä vaan, mikä tuntuu kotoisalta. Ei ole kiire mihinkään ja pyjamassa voi viettää vaikka koko päivän, jos siltä tuntuu. Silloin on aikaa olla yhdessä ja antaa tilaa yhteenkuuluvuuden tunteen syntymiselle ja ajan myötä toivottavasti myös sen syvenemiselle.
Kun kotoillaan arkisesti, annetaan mahdollisuus sekä perheen aikuisille että lapsille kokea, että yhdessä on hyvä olla ja olemme riittävää seuraa toisillemme. Vastaleivottu leipä, hyvä ruoka, lämmin sauna, kynttilänvalo, ulkoilu sekä levollisuus ja rauha voivat antaa syvän ja pysyvän tunnekokemuksen siitä, että tähän perheeseen on hyvä kuulua. Sen kokemuksen varassa selviää sitten silloin, kun arki vie mennessään ja seuraava mahdollisuus kotoiluun häämöttää vasta tulevaisuudessa. Toivottavasti kuitenkin sellaisessa tulevaisuudessa, minkä pystyy hahmottamaan ja käsittämään, sillä ilon odottaminenkin on jo ilo sinänsä.
Paljon puhutaan mm. ajanhallinnasta, arjen kalenteroinnista, harrastuskuljetuksista, ulkopuolisen siivousavun ostamisesta, viikonloppujen työläydestä ja perheen laatuajasta, kun puheissa on lapsiperheen elämä nykyaikana. Ja tottahan se on, että monissa perheissä juostaan kilpaa erilaisten harrastusten aikataulujen ja muun elämän aikataulujen välillä. Paljon olen miettinyt, että täytyykö olla niin? Onko vaihtoehtoja ja voiko asialle jotakin tehdä?
Silmiini sattui mielestäni mielenkiintoinen Carl Honorén haastattelu Honoré on kirjoittanut kaksi kirjaa hitaammasta elämästä. Kumpaakaan kirjaa en vielä ole lukenut, mutta saattavat kyllä päätyä joululahjalistalle, sen verran tuo juttu mielenkiintoani herätteli. Honoré ihmettelee haastattelussa vanhempien tarvetta olla lastensa manageri, joka yrittää rakentaa lapselleen mahdollisimman hyvän harrastustaustan, jotta lapsi varmasti pärjää elämässä. Erilaiset lahjat ja kyvyt täytyisi hyödyntää, jotta lapsi voisi toteuttaa itseään ja löytää omat vahvuutensa mahdollisimman varhain. Honorén yksi ajatus oli, että kun perheessä monet illat menevät sitten sekä vanhemmilta että lapsilta ennalta suunnitellun kalenterin mukaisesti, ei perheelle jää aikaa olla yhdessä eikä vanhemmille jää aikaa olla kahdestaan tai vaalia keskinäistä suhdettaan. ”Bingo!” ajattelin minä.
Myös Kaarina Määttä kirjassaan Kestävä parisuhde tuo vahvasti esiin yhteisen arjen merkityksen parisuhteen keston ennustamisessa. Kun puolisot viettävät aikaa yhdessä tulevat he samalla kertoneeksi toisilleen tapahtumia ja sattumuksia päivän ajalta sekä voivat vaihtaa mielipiteitä tai suunnitella perheen yhteisten asioiden hoitamista. Mikäli paljon vapaa-aikaa vietetään omissa menoissa tai jakautuneena lasten harrastuksiin, ei silloin ole aikaa olla yhdessä. On totta, että silloin kasvetaan erilleen monellakin tasolla. Mutta jakamalla arkea arkisesti arjen keskellä voidaan kasvaa yhteen ja säilyttää yhteys, mitä meistä varmaankin suurin osa, ehkä jokainenkin, puolisoonsa kaipaa.
Luin sitten vielä myös haastattelun Anu Harkista, joka esiteltiin jutussa ”kotoilun” puolesta puhujana. Kotoilu oikeastaan koostaa tämän kaiken yhteen. Kotoilussa ollaan kotona ja tehdään kotoisia asioita. Kotoilu on leipomista, siivoilua, käsitöitä, puutarhahommia, tv:n katselua, oleilua, saunomista, ulkoilua, keskusteluja, ruoanlaittoa tai mitä vaan, mikä tuntuu kotoisalta. Ei ole kiire mihinkään ja pyjamassa voi viettää vaikka koko päivän, jos siltä tuntuu. Silloin on aikaa olla yhdessä ja antaa tilaa yhteenkuuluvuuden tunteen syntymiselle ja ajan myötä toivottavasti myös sen syvenemiselle.
Kun kotoillaan arkisesti, annetaan mahdollisuus sekä perheen aikuisille että lapsille kokea, että yhdessä on hyvä olla ja olemme riittävää seuraa toisillemme. Vastaleivottu leipä, hyvä ruoka, lämmin sauna, kynttilänvalo, ulkoilu sekä levollisuus ja rauha voivat antaa syvän ja pysyvän tunnekokemuksen siitä, että tähän perheeseen on hyvä kuulua. Sen kokemuksen varassa selviää sitten silloin, kun arki vie mennessään ja seuraava mahdollisuus kotoiluun häämöttää vasta tulevaisuudessa. Toivottavasti kuitenkin sellaisessa tulevaisuudessa, minkä pystyy hahmottamaan ja käsittämään, sillä ilon odottaminenkin on jo ilo sinänsä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)