Pidätkö suunnistamisesta? Kun kuljet maastossa, millaisiin asioihin kiinnität huomiota? Näetkö suuret linjat vai kiinnitätkö huomion pienempiin yksityiskohtiin? Onko metsä sinulle aarreaitta vai pelottavan suuri paikka, missä piilee monenmoisia vaaroja? Pelkäätkö eksymistä? Tutkailetko suuntaa kartan ja kompassin avulla vai oletko saanut lahjaksi suuntavaiston, joka ei petä?
Parisuhteessakin elämme kartalla, joka sisältää itsellemme tiedon siitä, millaisessa maastossa koen kulkevani. Rakkauden kartta kertoo meille sen, mitä pidämme tärkeänä parisuhteessa ja millaisiin asioihin kiinnitämme huomion eläessämme yhteistä arkea. Jaan puolisoni kanssa saman maiseman, mutta ilmeisesti todellakin on niin, että karttamme siitä maisemasta on monilta osin erilainen. On myös mahdollista, että karttamme on samanlainen, mutta kiinnitämme siinä huomion erilaisiin asioihin ja luemme karttamerkkejä eri tavoin.
Toinen meistä huomaa pienetkin nyanssit ja muutokset, jolloin kumpareet muuttuvat helposti suuriksi, vaikeasti ylitettäviksi vuoriksi. Toiselle taas samat mäet ovat pieniä, juuri ja juuri huomattavia pikkumäkiä. Toinen meistä tarkastelee mielellään pieniä yksityiskohtia ja pysähtelee ihastelemaan tai hämmästelemään kaikenlaista samalla, kun toinen keskittää voimansa suurien linjojen selvittämiseen ja reitin pitämiseen selkeänä.
Olen huomannut, että on aikoja, milloin on istuttava alas, pysähdyttävä ja kysyttävä, miten puolisoni näkee tämän yhteisen karttamme, yhteisen arkemme. Millaisiin asioihin hänen huomionsa tällä hetkellä kiinnittyy? Millaisessa maastossa hän kokee kulkevansa? Nauttiiko hän näkemästään vai tuntuuko maasto vaikealta kulkea? Ovatko vastamäet hänelle tällä hetkellä pieniä kumpareita vai vuoria? Millaisista asioista hän innostuu ja mikä hänelle tuo tällä hetkellä hyvää mieltä? Millaisia asioita, muistoja, tilanteita ja kokemuksia hän haluaisi poimia maastostamme säilöäkseen niitä vastaisuuden varalle?
Kun teemme tätä karttojen päivitystä, tulen tietoiseksi siitä, mikä puolisolleni on tärkeää ja samalla huomaan, mikä itselleni merkitsee missäkin elämäntilanteessa. Koska kuljemme elämässämme ja parisuhteessamme jatkuvasti eteenpäin, muuttuvat maisematkin samalla. En voi olettaa, että puolisoni kartta näyttää samalta kuin muutama vuosi sitten, saatikka samalta kuin aloittaessamme seurustelun. Olemme muuttuneet yhdessä karttamme kanssa.
Jotta voimme jakaa toistemme kanssa sitä, mitä koemme, meidän tulee olla tietoisia siitä, miten elämämme maisemaa luemme. Lukutapaamme vaikuttaa kaikki se eletty elämä ja kuljettu maasto, jota olemme aiemmin kulkeneet. Siihen vaikuttaa myös se, mitä odotamme tulevaisuudelta. Olen huomannut, että emme pääse eksymään toisiltamme, kun säännöllisesti päivitämme sitä, mikä toiselle tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa on merkityksellistä. Voimme myös kertoa, minkä kokoiselta edessämme olevat elämän haasteet itsestäni tuntuvat. "Mitä enemmän tuntee ja ymmärtää toista, sitä helpompi on säilyttää yhteys muutostenkin keskellä. Kumppaniin tutustuminen on koko elämän kestävä prosessi, ja se vaatii jatkuvaa valppautta", kirjoittaa Kaarina Määttä pohtiessaan kestävän parisuhteen perusedellytyksiä.
Oletko tällä hetkellä rastilla puolisosi kanssa? Olisiko tarpeen pysähtyä nuotiokahville ja katsoa, mihin suuntaan ja millaista vauhtia seuraavaksi suunnistatte? Vai oletteko kadottaneet suunnan ja lähes jo toisistannekin eksyneet? Istuisitteko silloinkin alas ja jakaisitte ajatuksenne siitä, miltä kartta kummastakin juuri nyt näyttää? Kerro puolisollesi omista mäistäsi, omista kumpareistasi, omista havainnoistasi ja tuntemuksistasi. Saatat yllättää hänet ja keskustelun myötä yhteinen suunta on jälleen helpompi löytää. Yhteisen tulevaisuudentoiveen jakaminen ja tavoitteleminen kannustaa etsimään yhteistä suuntaa ja reittiä.
P.s. Selvennykseksi todettakoon, että tämä teksti ei kerro yhtään mitään kirjoittajan todellisista suunnistustaidoista. Lukion viimeisellä suunnistustunnilla jäi kaikki rastit löytymättä ja kompassi meni täysin sekaisin... Toistaiseksi ainakin parisuhteen kartalla suunnistaminen on onnistunut huomattavasti paremmin.
maanantai 26. lokakuuta 2009
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Haarautuva rakkaus
Perjantaina saimme isommat lapset lahjottua kohtuullista korvausta vastaan jäämään pienempien lasten seuraksi ja lähdimme kahdestaan paikalliseen elokuvateatteriin katsomaan kotimaista "Haarautuvan rakkauden talo"- elokuvaa. Elokuvaa on kuvattu mustaksi komediaksi ja kieltämättä sen aikana sai purskahtaa useampaan kertaan kunnolliseen nauruun, sillä surkuhupaisaa, mutta samalla riipaisevan karua tilannekomiikkaa siinä riitti koko elokuvan ajaksi.
Elokuvassa on kyse lapsettomasta pariskunnasta, joka syystä tai toisesta (ehkä itselleenkin epäselvästä) on päätynyt eroon. Koska eroaminen on kuitenkin vielä vaiheessa, tehdään sääntöjä siitä, miten yhteistä taloa asutaan ennen kuin muutetaan omiin asuntoihin. Elokuva sitten pyöriikin lähinnä "ei uusia ihmisiä taloon"-säännön noudattamisen ympärillä. Oikeastaan elokuva keskittyy siihen, miten parhaiten ja toista eniten loukaten onnistuisi tuota sääntöä rikkomaan. Kumpikin puolisoista onnistuu tavoitteessaan ja loukkaantumisia on vaikea välttää, vaikka tarkoituksenmukaista tietenkin olisi olla osoittamatta sitä ainakaan tulevalle "eksälleen". Katkeruus ja kaunaisuus puolisoiden välillä on riipaisevaa ja todentuntuista. Sen sijaan, että elettäisiin suruaikaa eron jälkeen, halutaankin osoittaa sekä sanoin että teoin, ettet ole, etkä oikeastaan ole koskaan olutkaan, minulle minkään arvoinen. Samaan aikaan suru suorastaan puskee päälle ja kontrolli pettää. Kontrollin pettämisen yhteydessä tulee purettua vuosien varrella selvittämättä jääneitä asioita ja pettymystä ilman rajaa huutaen samalla pitkään vaiettuja totuuksia ilmoille vastoin kaikkia hyvän kommunikoinnin oppeja.
Elokuvan nimi on ohjannut nyt jälkikäteen ajatukseni suuresti ihailemani Juha Tapion teksteihin ja erityisesti Kaksi puuta-kappaleeseen (se, mitä kaikkea nuo sanoitukset ovat minulle antaneet,on kokonaan toisen blogin aihe, jos edes sanoin kykenen sitä kaikkea milloinkaan kuvaamaan...). Jos yhtään olet menneen vuoden aikana radiota kuunnellut, olet todennäköisesti kuullut tuon kappaleen kahdesta puusta moneen otteeseen. Juha Tapio itse kuvaa kappalettaan protestilauluksi kaikkea sitä vastaan, mistä suomalaisissa "rakkaus"lauluissa nykyään lähes pelkästään lauletaan. Olen hänen kanssaan täysin samoilla linjoilla siitä, että meidän tulee vaalia sitä ajatusta, että rakkaussuhteessa voimme kasvaa erillisiksi ihmisiksi eroamatta silti toisistamme. Vaikka maan pinnalla kahden puun rungot ovatkin erillään toisistaan, juuret voivat silti maan alla kasvaa yhteen ja antaa elinvoimaa kummallekin yksilölle.
Rakkauden kuuluukin haarautua sillä hyvässä rakkaussuhteessa erilaiset vaiheet seuraavat toisiaan ja suhteen kehitys on aaltoliikettä romanssin, pettymyksen ja kumppanuuden välillä. Suhteen alussa sanotaan olevan liittymisen ja liimautumisen vaihe, jolloin on pyrkimys jakaa kaikki toisen kanssa ja elää elämää suurempaa romanssia rakastettunsa kanssa. Silloin menee hyvin, mutta suhde on todellisella koetuksella silloin, kun toteamme, että toinen ei olekaan kaikkea sitä, mitä oletin hänen olevan. Suhdetta koetellaan, kun pettymys on niin suuri, että koko sitoutuminen puolison kanssa tuntuu elämän suurimmalta virheeltä ja kaduttaa niin ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa haluaisi suhteelle tehdä. Silloin kysytään, että kasvammeko erillemme vai erillisiksi?
Olen ajatellut, että nykyaikana usein (en ajattele, että aina - en suinkaan) päädytään eroon, mikä olisi voitu välttää. Erilliseksi kasvaminen tuntuu kipeältä ja saattaa haastaa puolisot todellakin punnitsemaan suhteen jatkamisen edellytyksiä syvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Hyvän eteen kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, sillä suhteen uudelleenarvioinnin jälkeinen kumppanuus on jotakin, mitä ei voi saavuttaa ilman asioiden ja puolison kohtaamista.
Tahdon elää niin, että kunnioitan puolisoni erilaisuutta ja hänelle merkityksellisiä asioita ja haluan, että hän saa elää omaa elämäänsä minun elämäni rinnalla. On hienoa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa on paljon jaettua, yhteistä historiaa ja kokemuksia, mutta joka ei silti ole samanlainen kuin minä. Vierelläni on ihminen omilla jaloillaan ja omilla juurillaan, mutta silti minuun sitoutunut. Molemmat tulevat ravituiksi yhteisistä juurista ja jaetusta elämästä. Myrskyissä voimme tukeutua toisiimme ja auringon paistaessa iloita yhdessä.
Rakkaussuhteemme syntyy siitä, että kiedomme riittävän usein ja säännöllisesti oksamme yhteen ja jaamme sen, mitä olemme kokeneet ja millaisessa ilmastossa ja vuodenajassa milloinkin elämme. Ainoastaan siten voimme pitää juuremme yhdessä ja seisoa rinnatusten ilman uhkaa siitä, että rakkautemme haarautuu kulkeman täysin eri teitä. Toisinaan se vaatii pitkällistä asioiden työstämistä, puolison muuttumisen seuraamista ja muutoksen tuoman epäselvyyden sietämistä. Toisinaan se vaatii sitä, että kumpikin miettii omissa oloissaan omia toiveitaan, tarpeitaan ja tavoitteitaan elämänsä suhteen ennen kuin aletaan hiomaan yhteisiä toimintalinjoja. Olen pettymysten kautta ymmärtänyt, että omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen on todellakin omalla vastuullani ja ilahdun, jos huomaan, että puolisoni haluaa vapaaehtoisesti toimia sen mukaan, mitä hän tietää minun toivovan. Asia on myös päinvastoin, sillä yritän toimissani ja päätöksissäni toki huolehtia siitä, etten kulje puolisoni ohitse enkä tahallani loukkaa häntä tai jätä hänen toiveitaan huomioimatta.
Tätä kirjoittaessani taustalla on soinut Juha Tapion uusimman levyn DVD-tallenne ja sieltä korviini kantautui aiheeseen sopiva laulu, Rakkaus ei kuollut. Kuin tilauksesta siinä laulussa kertosäe kuuluu näin: "Rakkaus kuollut ei. Perin pohjin pettyneiltä rakkaus kuollut ei. Kuitenkaan." Vaikka meistä siltä tuntuukin, että rakkautemme olisi kuolemassa ja tiemme haarautumassa, meidän ei tule luovuttaa. Välillemme kertyneet pettymykset ja surut on syytä selvittää ja purkaa, jotta voimme todeta, että kuitenkaan rakkaus ei kuollut. Se tulee kyllä esiin, kun uskallamme purkaa naamiomme ja muurimme väliltämme. Olla rehellisesti, ainoastaan ja VAIN ihmisiä. Enempää ei hyvään rakkaussuhteeseen tarvita, onneksi.
Elokuvassa on kyse lapsettomasta pariskunnasta, joka syystä tai toisesta (ehkä itselleenkin epäselvästä) on päätynyt eroon. Koska eroaminen on kuitenkin vielä vaiheessa, tehdään sääntöjä siitä, miten yhteistä taloa asutaan ennen kuin muutetaan omiin asuntoihin. Elokuva sitten pyöriikin lähinnä "ei uusia ihmisiä taloon"-säännön noudattamisen ympärillä. Oikeastaan elokuva keskittyy siihen, miten parhaiten ja toista eniten loukaten onnistuisi tuota sääntöä rikkomaan. Kumpikin puolisoista onnistuu tavoitteessaan ja loukkaantumisia on vaikea välttää, vaikka tarkoituksenmukaista tietenkin olisi olla osoittamatta sitä ainakaan tulevalle "eksälleen". Katkeruus ja kaunaisuus puolisoiden välillä on riipaisevaa ja todentuntuista. Sen sijaan, että elettäisiin suruaikaa eron jälkeen, halutaankin osoittaa sekä sanoin että teoin, ettet ole, etkä oikeastaan ole koskaan olutkaan, minulle minkään arvoinen. Samaan aikaan suru suorastaan puskee päälle ja kontrolli pettää. Kontrollin pettämisen yhteydessä tulee purettua vuosien varrella selvittämättä jääneitä asioita ja pettymystä ilman rajaa huutaen samalla pitkään vaiettuja totuuksia ilmoille vastoin kaikkia hyvän kommunikoinnin oppeja.
Elokuvan nimi on ohjannut nyt jälkikäteen ajatukseni suuresti ihailemani Juha Tapion teksteihin ja erityisesti Kaksi puuta-kappaleeseen (se, mitä kaikkea nuo sanoitukset ovat minulle antaneet,on kokonaan toisen blogin aihe, jos edes sanoin kykenen sitä kaikkea milloinkaan kuvaamaan...). Jos yhtään olet menneen vuoden aikana radiota kuunnellut, olet todennäköisesti kuullut tuon kappaleen kahdesta puusta moneen otteeseen. Juha Tapio itse kuvaa kappalettaan protestilauluksi kaikkea sitä vastaan, mistä suomalaisissa "rakkaus"lauluissa nykyään lähes pelkästään lauletaan. Olen hänen kanssaan täysin samoilla linjoilla siitä, että meidän tulee vaalia sitä ajatusta, että rakkaussuhteessa voimme kasvaa erillisiksi ihmisiksi eroamatta silti toisistamme. Vaikka maan pinnalla kahden puun rungot ovatkin erillään toisistaan, juuret voivat silti maan alla kasvaa yhteen ja antaa elinvoimaa kummallekin yksilölle.
Rakkauden kuuluukin haarautua sillä hyvässä rakkaussuhteessa erilaiset vaiheet seuraavat toisiaan ja suhteen kehitys on aaltoliikettä romanssin, pettymyksen ja kumppanuuden välillä. Suhteen alussa sanotaan olevan liittymisen ja liimautumisen vaihe, jolloin on pyrkimys jakaa kaikki toisen kanssa ja elää elämää suurempaa romanssia rakastettunsa kanssa. Silloin menee hyvin, mutta suhde on todellisella koetuksella silloin, kun toteamme, että toinen ei olekaan kaikkea sitä, mitä oletin hänen olevan. Suhdetta koetellaan, kun pettymys on niin suuri, että koko sitoutuminen puolison kanssa tuntuu elämän suurimmalta virheeltä ja kaduttaa niin ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa haluaisi suhteelle tehdä. Silloin kysytään, että kasvammeko erillemme vai erillisiksi?
Olen ajatellut, että nykyaikana usein (en ajattele, että aina - en suinkaan) päädytään eroon, mikä olisi voitu välttää. Erilliseksi kasvaminen tuntuu kipeältä ja saattaa haastaa puolisot todellakin punnitsemaan suhteen jatkamisen edellytyksiä syvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Hyvän eteen kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, sillä suhteen uudelleenarvioinnin jälkeinen kumppanuus on jotakin, mitä ei voi saavuttaa ilman asioiden ja puolison kohtaamista.
Tahdon elää niin, että kunnioitan puolisoni erilaisuutta ja hänelle merkityksellisiä asioita ja haluan, että hän saa elää omaa elämäänsä minun elämäni rinnalla. On hienoa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa on paljon jaettua, yhteistä historiaa ja kokemuksia, mutta joka ei silti ole samanlainen kuin minä. Vierelläni on ihminen omilla jaloillaan ja omilla juurillaan, mutta silti minuun sitoutunut. Molemmat tulevat ravituiksi yhteisistä juurista ja jaetusta elämästä. Myrskyissä voimme tukeutua toisiimme ja auringon paistaessa iloita yhdessä.
Rakkaussuhteemme syntyy siitä, että kiedomme riittävän usein ja säännöllisesti oksamme yhteen ja jaamme sen, mitä olemme kokeneet ja millaisessa ilmastossa ja vuodenajassa milloinkin elämme. Ainoastaan siten voimme pitää juuremme yhdessä ja seisoa rinnatusten ilman uhkaa siitä, että rakkautemme haarautuu kulkeman täysin eri teitä. Toisinaan se vaatii pitkällistä asioiden työstämistä, puolison muuttumisen seuraamista ja muutoksen tuoman epäselvyyden sietämistä. Toisinaan se vaatii sitä, että kumpikin miettii omissa oloissaan omia toiveitaan, tarpeitaan ja tavoitteitaan elämänsä suhteen ennen kuin aletaan hiomaan yhteisiä toimintalinjoja. Olen pettymysten kautta ymmärtänyt, että omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen on todellakin omalla vastuullani ja ilahdun, jos huomaan, että puolisoni haluaa vapaaehtoisesti toimia sen mukaan, mitä hän tietää minun toivovan. Asia on myös päinvastoin, sillä yritän toimissani ja päätöksissäni toki huolehtia siitä, etten kulje puolisoni ohitse enkä tahallani loukkaa häntä tai jätä hänen toiveitaan huomioimatta.
Tätä kirjoittaessani taustalla on soinut Juha Tapion uusimman levyn DVD-tallenne ja sieltä korviini kantautui aiheeseen sopiva laulu, Rakkaus ei kuollut. Kuin tilauksesta siinä laulussa kertosäe kuuluu näin: "Rakkaus kuollut ei. Perin pohjin pettyneiltä rakkaus kuollut ei. Kuitenkaan." Vaikka meistä siltä tuntuukin, että rakkautemme olisi kuolemassa ja tiemme haarautumassa, meidän ei tule luovuttaa. Välillemme kertyneet pettymykset ja surut on syytä selvittää ja purkaa, jotta voimme todeta, että kuitenkaan rakkaus ei kuollut. Se tulee kyllä esiin, kun uskallamme purkaa naamiomme ja muurimme väliltämme. Olla rehellisesti, ainoastaan ja VAIN ihmisiä. Enempää ei hyvään rakkaussuhteeseen tarvita, onneksi.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Oma aika
Varmaan jokainen meistä lapsiperheen vanhemmista nykypäivänä tunnistaa tuon sanaparin: Oma Aika. Siitä puhutaan paljon, sen arvoa korostetaan, sitä suorastaan vaaditaan ja aika monessa perheessä se on myös jatkuva kiistakapula, koska kumpikin vanhemmista tarvitsee Omaa Aikaa. Erilaiset lehdet ja oppaat alkavat puhua tästä maagisesta, kaiken hoitavasta ja korjaavasta sanaparista jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Vaikuttaa todellakin siltä, että huolehtimalla riittävästä Omasta Ajasta, voivat vanhemmat taata lapselleen parhaat mahdolliset olosuhteet kasvaa ja kehittyä. Olen viime aikoina pohtinut asiaa enemmänkin kuin kerran. Johtunee siitä, että oma perheemme on tänä syksynä yht'äkkiä tilanteessa, että aika sinänsä meinaa loppua joka tapauksessa, on se sitten omistettu kenelle hyvänsä perheenjäsenistä tai nimetty miten tahansa. Hommaa ja tapahtumia riittää kyllä jokaiselle tunnille ilman sen suurempia nimenantajaisiakaan...
Hannele Törrönen kirjassaan Hullu Rakkaus (suosittelen muuten luettavaksi...) myös sivuaa aihetta muistaakseni yhdessä kappaleessa, mutta sitäkin mieleenpainuvammalla tavalla. Törrönen kirjoittaa siitä, miltä lapsesta mahtaa kuulostaa, kun vanhemmat keskustelevat, että "kumpi joutuu jäämään lasten kanssa kotiin ja kumpi pääsee kotoa pois". Haluaisinko itse kuunnella sivusta sitä, miten seurastani ja kanssaolosani toiselle ihmiselle olisi tullut taakka ja velvollisuus ja miten luotani pois lähteminen on helpotus ja vapaus? En toden totta haluaisi, siitä olen aivan varma!
Parisuhteessa tästä tosiaankin voisi kiistellä loputtomiin. Perheessä on aina tietty määrä vastuuta ja velvollisuutta, mikä tavalla tai toisella tulee jakaa perheen aikuisten kesken. Työnjaosta on keskusteltava ja siinä yhteydessä luontaisesti tulee puhetta myös ajankäytöstä ja siitä, että kumpikin saisi Omaa Aikaa. Yleensä se kaiketi todellakin tarkoittaa sitä, että voi lähteä harrastamaan ja toteuttamaan itseään. Muistan itsekin, miten kotiäitivuosina ajattelin, että puolisoni on etuoikeutetussa asemassa, kun hän on päivisin työssä ja sillä tavoin saa joka päivä ruhtinaallisesti Omaa Aikaa. Myönnetään, että kateus tuli tutuksi. Puolison työssäkäynnin rinnalla tuntui kohtuuttomalta, että itselle ns. Omaa Aikaa saattoi järjestyä vaivoin kerran viikossa pariksi tunniksi.
En tiedä, mitä nyt on tapahtunut, mutta olen alkanut ajatella, että itse asiassa minullahan on täysin Omaa Aikaa 7 päivää viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa. Haluan omistaa oman aikani kokonaan ja päättää, mitä sillä teen. Omaa Aikaa pohtiessa olen tullut enemmän ja enemmän siihen lopputulokseen, että kyse on ainakin omalla kohdallani enemmänkin siitä, että olen vapaa vastuusta. Olenkin päättänyt alkaa kutsua Omaa Aikaa tästä lähtien Vastuusta Vapaaksi Ajaksi, jolloin tiedän, että lasten tarpeisiin vastaaminen ei ole minun tehtäväni, että olen vapaa lähtemään lenkille, olen vapaa kiertelemään tuntikaupalla ostoskeskuksessa ilman takaraivossa jyskyttävää ajatusta siitä, että on mentävä kotiin osallistumaan nukutuspuuhiin tai tekemään ruokaa. Vastuusta Vapaa Aika on myös sitä, että vaikka olisin kotona, voin huoletta istua kirjoittamassa blogiani, vaikka taustalla kuuluukin lasten kiukuttelua, iltatouhujen ääniä ja kysymyksiä. Olen vapaa vastuusta ja sillä tavoin saan keskittyä siihen, mikä auttaa minua jaksamaan jälleen paremmin, kun vuorollani olen vastuussa asioiden toimimisesta ja lasten tarpeisiin vastaamisesta.
Haluan viestittää lapsilleni, että ensisijassa haluan olla heitä varten, omistaa oman aikani heille ja heidän tarpeilleen. Mutta jaksaakseni sitä, minun on huolehdittava itse siitä, että minulla on riittävästi Vastuusta Vapaata Aikaa, jolloin oma akkuni latautuu. On kausia, jolloin en voi saada sitä aikaa kovin paljoa, mutta on myös kausia, jolloin se on enemmän mahdollista. Mutta koska minulla on Omaa Aikaa 24/7, voin itse määritellä, mihin sen käytän. Leijonan osan siitä tällä hetkellä vie luonnollisesti työ ja perhe, mutta muutakin siihen mahtuu. Haluan antaa omastani lähimmilleni enkä itsepintaisesti pitää kiinni jostakin periaatteellisesta "kerran viikossa kaksi tuntia"- ajasta. On vapauttavaa tajuta, että voin itse säädellä, miten oman aikani käytän ja kenelle sen annan. Kun pidän etusijalla muut ihmiset enkä aliarvioi myöskään omaa tarvettani tuulettaa ajatuksiani, kuljeskella ravitsemassa sieluani esteettisillä elämyksillä, viettää aikaa ystävättärieni kanssa tai kuunnella kaunista musiikkia voin olla varma, että käytän aikani juuri niin kuin haluankin sen käyttää.
Kun omistan aikani, omistan myös elämäni ja elän sellaista elämää, mitä haluankin elää. En halua laittaa mitään aikaa etusijalle, sillä haluan jakaa aikani tasan omien ja läheisteni tarpeiden kesken. Nämä erilaiset tarpeet eivät kilpaile keskenään, sillä kun huolehtii molemmista, huolehtii samalla kokonaisuuden hyvinvoinnista.
Ja näin tumppukauden kynnyksellä Riitta Hämäläisen runo muistuttamaan jälleen kerran jotakin siitä, miten arkisessa parisuhteessakin on aina ilon syvä kaiku:
"Lapanen sen tietää,
sukasta puhumattakaan:
Kauhtunut ja parsittukin kaveri on korvaamaton,
parin hukattuaan sitä on tosi hukassa!"
(Riitta ja Juha Hämäläinen.Pala taivasta. Päivä Osakeyhtiö 2009)
Onnea ja menestystä kadonneiden parien etsimiseen :-)!
Hannele Törrönen kirjassaan Hullu Rakkaus (suosittelen muuten luettavaksi...) myös sivuaa aihetta muistaakseni yhdessä kappaleessa, mutta sitäkin mieleenpainuvammalla tavalla. Törrönen kirjoittaa siitä, miltä lapsesta mahtaa kuulostaa, kun vanhemmat keskustelevat, että "kumpi joutuu jäämään lasten kanssa kotiin ja kumpi pääsee kotoa pois". Haluaisinko itse kuunnella sivusta sitä, miten seurastani ja kanssaolosani toiselle ihmiselle olisi tullut taakka ja velvollisuus ja miten luotani pois lähteminen on helpotus ja vapaus? En toden totta haluaisi, siitä olen aivan varma!
Parisuhteessa tästä tosiaankin voisi kiistellä loputtomiin. Perheessä on aina tietty määrä vastuuta ja velvollisuutta, mikä tavalla tai toisella tulee jakaa perheen aikuisten kesken. Työnjaosta on keskusteltava ja siinä yhteydessä luontaisesti tulee puhetta myös ajankäytöstä ja siitä, että kumpikin saisi Omaa Aikaa. Yleensä se kaiketi todellakin tarkoittaa sitä, että voi lähteä harrastamaan ja toteuttamaan itseään. Muistan itsekin, miten kotiäitivuosina ajattelin, että puolisoni on etuoikeutetussa asemassa, kun hän on päivisin työssä ja sillä tavoin saa joka päivä ruhtinaallisesti Omaa Aikaa. Myönnetään, että kateus tuli tutuksi. Puolison työssäkäynnin rinnalla tuntui kohtuuttomalta, että itselle ns. Omaa Aikaa saattoi järjestyä vaivoin kerran viikossa pariksi tunniksi.
En tiedä, mitä nyt on tapahtunut, mutta olen alkanut ajatella, että itse asiassa minullahan on täysin Omaa Aikaa 7 päivää viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa. Haluan omistaa oman aikani kokonaan ja päättää, mitä sillä teen. Omaa Aikaa pohtiessa olen tullut enemmän ja enemmän siihen lopputulokseen, että kyse on ainakin omalla kohdallani enemmänkin siitä, että olen vapaa vastuusta. Olenkin päättänyt alkaa kutsua Omaa Aikaa tästä lähtien Vastuusta Vapaaksi Ajaksi, jolloin tiedän, että lasten tarpeisiin vastaaminen ei ole minun tehtäväni, että olen vapaa lähtemään lenkille, olen vapaa kiertelemään tuntikaupalla ostoskeskuksessa ilman takaraivossa jyskyttävää ajatusta siitä, että on mentävä kotiin osallistumaan nukutuspuuhiin tai tekemään ruokaa. Vastuusta Vapaa Aika on myös sitä, että vaikka olisin kotona, voin huoletta istua kirjoittamassa blogiani, vaikka taustalla kuuluukin lasten kiukuttelua, iltatouhujen ääniä ja kysymyksiä. Olen vapaa vastuusta ja sillä tavoin saan keskittyä siihen, mikä auttaa minua jaksamaan jälleen paremmin, kun vuorollani olen vastuussa asioiden toimimisesta ja lasten tarpeisiin vastaamisesta.
Haluan viestittää lapsilleni, että ensisijassa haluan olla heitä varten, omistaa oman aikani heille ja heidän tarpeilleen. Mutta jaksaakseni sitä, minun on huolehdittava itse siitä, että minulla on riittävästi Vastuusta Vapaata Aikaa, jolloin oma akkuni latautuu. On kausia, jolloin en voi saada sitä aikaa kovin paljoa, mutta on myös kausia, jolloin se on enemmän mahdollista. Mutta koska minulla on Omaa Aikaa 24/7, voin itse määritellä, mihin sen käytän. Leijonan osan siitä tällä hetkellä vie luonnollisesti työ ja perhe, mutta muutakin siihen mahtuu. Haluan antaa omastani lähimmilleni enkä itsepintaisesti pitää kiinni jostakin periaatteellisesta "kerran viikossa kaksi tuntia"- ajasta. On vapauttavaa tajuta, että voin itse säädellä, miten oman aikani käytän ja kenelle sen annan. Kun pidän etusijalla muut ihmiset enkä aliarvioi myöskään omaa tarvettani tuulettaa ajatuksiani, kuljeskella ravitsemassa sieluani esteettisillä elämyksillä, viettää aikaa ystävättärieni kanssa tai kuunnella kaunista musiikkia voin olla varma, että käytän aikani juuri niin kuin haluankin sen käyttää.
Kun omistan aikani, omistan myös elämäni ja elän sellaista elämää, mitä haluankin elää. En halua laittaa mitään aikaa etusijalle, sillä haluan jakaa aikani tasan omien ja läheisteni tarpeiden kesken. Nämä erilaiset tarpeet eivät kilpaile keskenään, sillä kun huolehtii molemmista, huolehtii samalla kokonaisuuden hyvinvoinnista.
Ja näin tumppukauden kynnyksellä Riitta Hämäläisen runo muistuttamaan jälleen kerran jotakin siitä, miten arkisessa parisuhteessakin on aina ilon syvä kaiku:
"Lapanen sen tietää,
sukasta puhumattakaan:
Kauhtunut ja parsittukin kaveri on korvaamaton,
parin hukattuaan sitä on tosi hukassa!"
(Riitta ja Juha Hämäläinen.Pala taivasta. Päivä Osakeyhtiö 2009)
Onnea ja menestystä kadonneiden parien etsimiseen :-)!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)