Haarautuva rakkaus

Perjantaina saimme isommat lapset lahjottua kohtuullista korvausta vastaan jäämään pienempien lasten seuraksi ja lähdimme kahdestaan paikalliseen elokuvateatteriin katsomaan kotimaista "Haarautuvan rakkauden talo"- elokuvaa. Elokuvaa on kuvattu mustaksi komediaksi ja kieltämättä sen aikana sai purskahtaa useampaan kertaan kunnolliseen nauruun, sillä surkuhupaisaa, mutta samalla riipaisevan karua tilannekomiikkaa siinä riitti koko elokuvan ajaksi.

Elokuvassa on kyse lapsettomasta pariskunnasta, joka syystä tai toisesta (ehkä itselleenkin epäselvästä) on päätynyt eroon. Koska eroaminen on kuitenkin vielä vaiheessa, tehdään sääntöjä siitä, miten yhteistä taloa asutaan ennen kuin muutetaan omiin asuntoihin. Elokuva sitten pyöriikin lähinnä "ei uusia ihmisiä taloon"-säännön noudattamisen ympärillä. Oikeastaan elokuva keskittyy siihen, miten parhaiten ja toista eniten loukaten onnistuisi tuota sääntöä rikkomaan. Kumpikin puolisoista onnistuu tavoitteessaan ja loukkaantumisia on vaikea välttää, vaikka tarkoituksenmukaista tietenkin olisi olla osoittamatta sitä ainakaan tulevalle "eksälleen". Katkeruus ja kaunaisuus puolisoiden välillä on riipaisevaa ja todentuntuista. Sen sijaan, että elettäisiin suruaikaa eron jälkeen, halutaankin osoittaa sekä sanoin että teoin, ettet ole, etkä oikeastaan ole koskaan olutkaan, minulle minkään arvoinen. Samaan aikaan suru suorastaan puskee päälle ja kontrolli pettää. Kontrollin pettämisen yhteydessä tulee purettua vuosien varrella selvittämättä jääneitä asioita ja pettymystä ilman rajaa huutaen samalla pitkään vaiettuja totuuksia ilmoille vastoin kaikkia hyvän kommunikoinnin oppeja.

Elokuvan nimi on ohjannut nyt jälkikäteen ajatukseni suuresti ihailemani Juha Tapion teksteihin ja erityisesti Kaksi puuta-kappaleeseen (se, mitä kaikkea nuo sanoitukset ovat minulle antaneet,on kokonaan toisen blogin aihe, jos edes sanoin kykenen sitä kaikkea milloinkaan kuvaamaan...). Jos yhtään olet menneen vuoden aikana radiota kuunnellut, olet todennäköisesti kuullut tuon kappaleen kahdesta puusta moneen otteeseen. Juha Tapio itse kuvaa kappalettaan protestilauluksi kaikkea sitä vastaan, mistä suomalaisissa "rakkaus"lauluissa nykyään lähes pelkästään lauletaan. Olen hänen kanssaan täysin samoilla linjoilla siitä, että meidän tulee vaalia sitä ajatusta, että rakkaussuhteessa voimme kasvaa erillisiksi ihmisiksi eroamatta silti toisistamme. Vaikka maan pinnalla kahden puun rungot ovatkin erillään toisistaan, juuret voivat silti maan alla kasvaa yhteen ja antaa elinvoimaa kummallekin yksilölle.

Rakkauden kuuluukin haarautua sillä hyvässä rakkaussuhteessa erilaiset vaiheet seuraavat toisiaan ja suhteen kehitys on aaltoliikettä romanssin, pettymyksen ja kumppanuuden välillä. Suhteen alussa sanotaan olevan liittymisen ja liimautumisen vaihe, jolloin on pyrkimys jakaa kaikki toisen kanssa ja elää elämää suurempaa romanssia rakastettunsa kanssa. Silloin menee hyvin, mutta suhde on todellisella koetuksella silloin, kun toteamme, että toinen ei olekaan kaikkea sitä, mitä oletin hänen olevan. Suhdetta koetellaan, kun pettymys on niin suuri, että koko sitoutuminen puolison kanssa tuntuu elämän suurimmalta virheeltä ja kaduttaa niin ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa haluaisi suhteelle tehdä. Silloin kysytään, että kasvammeko erillemme vai erillisiksi?

Olen ajatellut, että nykyaikana usein (en ajattele, että aina - en suinkaan) päädytään eroon, mikä olisi voitu välttää. Erilliseksi kasvaminen tuntuu kipeältä ja saattaa haastaa puolisot todellakin punnitsemaan suhteen jatkamisen edellytyksiä syvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Hyvän eteen kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, sillä suhteen uudelleenarvioinnin jälkeinen kumppanuus on jotakin, mitä ei voi saavuttaa ilman asioiden ja puolison kohtaamista.

Tahdon elää niin, että kunnioitan puolisoni erilaisuutta ja hänelle merkityksellisiä asioita ja haluan, että hän saa elää omaa elämäänsä minun elämäni rinnalla. On hienoa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa on paljon jaettua, yhteistä historiaa ja kokemuksia, mutta joka ei silti ole samanlainen kuin minä. Vierelläni on ihminen omilla jaloillaan ja omilla juurillaan, mutta silti minuun sitoutunut. Molemmat tulevat ravituiksi yhteisistä juurista ja jaetusta elämästä. Myrskyissä voimme tukeutua toisiimme ja auringon paistaessa iloita yhdessä.

Rakkaussuhteemme syntyy siitä, että kiedomme riittävän usein ja säännöllisesti oksamme yhteen ja jaamme sen, mitä olemme kokeneet ja millaisessa ilmastossa ja vuodenajassa milloinkin elämme. Ainoastaan siten voimme pitää juuremme yhdessä ja seisoa rinnatusten ilman uhkaa siitä, että rakkautemme haarautuu kulkeman täysin eri teitä. Toisinaan se vaatii pitkällistä asioiden työstämistä, puolison muuttumisen seuraamista ja muutoksen tuoman epäselvyyden sietämistä. Toisinaan se vaatii sitä, että kumpikin miettii omissa oloissaan omia toiveitaan, tarpeitaan ja tavoitteitaan elämänsä suhteen ennen kuin aletaan hiomaan yhteisiä toimintalinjoja. Olen pettymysten kautta ymmärtänyt, että omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen on todellakin omalla vastuullani ja ilahdun, jos huomaan, että puolisoni haluaa vapaaehtoisesti toimia sen mukaan, mitä hän tietää minun toivovan. Asia on myös päinvastoin, sillä yritän toimissani ja päätöksissäni toki huolehtia siitä, etten kulje puolisoni ohitse enkä tahallani loukkaa häntä tai jätä hänen toiveitaan huomioimatta.

Tätä kirjoittaessani taustalla on soinut Juha Tapion uusimman levyn DVD-tallenne ja sieltä korviini kantautui aiheeseen sopiva laulu, Rakkaus ei kuollut. Kuin tilauksesta siinä laulussa kertosäe kuuluu näin: "Rakkaus kuollut ei. Perin pohjin pettyneiltä rakkaus kuollut ei. Kuitenkaan." Vaikka meistä siltä tuntuukin, että rakkautemme olisi kuolemassa ja tiemme haarautumassa, meidän ei tule luovuttaa. Välillemme kertyneet pettymykset ja surut on syytä selvittää ja purkaa, jotta voimme todeta, että kuitenkaan rakkaus ei kuollut. Se tulee kyllä esiin, kun uskallamme purkaa naamiomme ja muurimme väliltämme. Olla rehellisesti, ainoastaan ja VAIN ihmisiä. Enempää ei hyvään rakkaussuhteeseen tarvita, onneksi.