Oma aika

Varmaan jokainen meistä lapsiperheen vanhemmista nykypäivänä tunnistaa tuon sanaparin: Oma Aika. Siitä puhutaan paljon, sen arvoa korostetaan, sitä suorastaan vaaditaan ja aika monessa perheessä se on myös jatkuva kiistakapula, koska kumpikin vanhemmista tarvitsee Omaa Aikaa. Erilaiset lehdet ja oppaat alkavat puhua tästä maagisesta, kaiken hoitavasta ja korjaavasta sanaparista jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Vaikuttaa todellakin siltä, että huolehtimalla riittävästä Omasta Ajasta, voivat vanhemmat taata lapselleen parhaat mahdolliset olosuhteet kasvaa ja kehittyä. Olen viime aikoina pohtinut asiaa enemmänkin kuin kerran. Johtunee siitä, että oma perheemme on tänä syksynä yht'äkkiä tilanteessa, että aika sinänsä meinaa loppua joka tapauksessa, on se sitten omistettu kenelle hyvänsä perheenjäsenistä tai nimetty miten tahansa. Hommaa ja tapahtumia riittää kyllä jokaiselle tunnille ilman sen suurempia nimenantajaisiakaan...

Hannele Törrönen kirjassaan Hullu Rakkaus (suosittelen muuten luettavaksi...) myös sivuaa aihetta muistaakseni yhdessä kappaleessa, mutta sitäkin mieleenpainuvammalla tavalla. Törrönen kirjoittaa siitä, miltä lapsesta mahtaa kuulostaa, kun vanhemmat keskustelevat, että "kumpi joutuu jäämään lasten kanssa kotiin ja kumpi pääsee kotoa pois". Haluaisinko itse kuunnella sivusta sitä, miten seurastani ja kanssaolosani toiselle ihmiselle olisi tullut taakka ja velvollisuus ja miten luotani pois lähteminen on helpotus ja vapaus? En toden totta haluaisi, siitä olen aivan varma!

Parisuhteessa tästä tosiaankin voisi kiistellä loputtomiin. Perheessä on aina tietty määrä vastuuta ja velvollisuutta, mikä tavalla tai toisella tulee jakaa perheen aikuisten kesken. Työnjaosta on keskusteltava ja siinä yhteydessä luontaisesti tulee puhetta myös ajankäytöstä ja siitä, että kumpikin saisi Omaa Aikaa. Yleensä se kaiketi todellakin tarkoittaa sitä, että voi lähteä harrastamaan ja toteuttamaan itseään. Muistan itsekin, miten kotiäitivuosina ajattelin, että puolisoni on etuoikeutetussa asemassa, kun hän on päivisin työssä ja sillä tavoin saa joka päivä ruhtinaallisesti Omaa Aikaa. Myönnetään, että kateus tuli tutuksi. Puolison työssäkäynnin rinnalla tuntui kohtuuttomalta, että itselle ns. Omaa Aikaa saattoi järjestyä vaivoin kerran viikossa pariksi tunniksi.

En tiedä, mitä nyt on tapahtunut, mutta olen alkanut ajatella, että itse asiassa minullahan on täysin Omaa Aikaa 7 päivää viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa. Haluan omistaa oman aikani kokonaan ja päättää, mitä sillä teen. Omaa Aikaa pohtiessa olen tullut enemmän ja enemmän siihen lopputulokseen, että kyse on ainakin omalla kohdallani enemmänkin siitä, että olen vapaa vastuusta. Olenkin päättänyt alkaa kutsua Omaa Aikaa tästä lähtien Vastuusta Vapaaksi Ajaksi, jolloin tiedän, että lasten tarpeisiin vastaaminen ei ole minun tehtäväni, että olen vapaa lähtemään lenkille, olen vapaa kiertelemään tuntikaupalla ostoskeskuksessa ilman takaraivossa jyskyttävää ajatusta siitä, että on mentävä kotiin osallistumaan nukutuspuuhiin tai tekemään ruokaa. Vastuusta Vapaa Aika on myös sitä, että vaikka olisin kotona, voin huoletta istua kirjoittamassa blogiani, vaikka taustalla kuuluukin lasten kiukuttelua, iltatouhujen ääniä ja kysymyksiä. Olen vapaa vastuusta ja sillä tavoin saan keskittyä siihen, mikä auttaa minua jaksamaan jälleen paremmin, kun vuorollani olen vastuussa asioiden toimimisesta ja lasten tarpeisiin vastaamisesta.

Haluan viestittää lapsilleni, että ensisijassa haluan olla heitä varten, omistaa oman aikani heille ja heidän tarpeilleen. Mutta jaksaakseni sitä, minun on huolehdittava itse siitä, että minulla on riittävästi Vastuusta Vapaata Aikaa, jolloin oma akkuni latautuu. On kausia, jolloin en voi saada sitä aikaa kovin paljoa, mutta on myös kausia, jolloin se on enemmän mahdollista. Mutta koska minulla on Omaa Aikaa 24/7, voin itse määritellä, mihin sen käytän. Leijonan osan siitä tällä hetkellä vie luonnollisesti työ ja perhe, mutta muutakin siihen mahtuu. Haluan antaa omastani lähimmilleni enkä itsepintaisesti pitää kiinni jostakin periaatteellisesta "kerran viikossa kaksi tuntia"- ajasta. On vapauttavaa tajuta, että voin itse säädellä, miten oman aikani käytän ja kenelle sen annan. Kun pidän etusijalla muut ihmiset enkä aliarvioi myöskään omaa tarvettani tuulettaa ajatuksiani, kuljeskella ravitsemassa sieluani esteettisillä elämyksillä, viettää aikaa ystävättärieni kanssa tai kuunnella kaunista musiikkia voin olla varma, että käytän aikani juuri niin kuin haluankin sen käyttää.

Kun omistan aikani, omistan myös elämäni ja elän sellaista elämää, mitä haluankin elää. En halua laittaa mitään aikaa etusijalle, sillä haluan jakaa aikani tasan omien ja läheisteni tarpeiden kesken. Nämä erilaiset tarpeet eivät kilpaile keskenään, sillä kun huolehtii molemmista, huolehtii samalla kokonaisuuden hyvinvoinnista.

Ja näin tumppukauden kynnyksellä Riitta Hämäläisen runo muistuttamaan jälleen kerran jotakin siitä, miten arkisessa parisuhteessakin on aina ilon syvä kaiku:
"Lapanen sen tietää,
sukasta puhumattakaan:
Kauhtunut ja parsittukin kaveri on korvaamaton,
parin hukattuaan sitä on tosi hukassa!"
(Riitta ja Juha Hämäläinen.Pala taivasta. Päivä Osakeyhtiö 2009)

Onnea ja menestystä kadonneiden parien etsimiseen :-)!