Sain ilokseni osallistua Helsingissä järjestetyille viidensille parisuhdepäiville syyskuun puolivälissä. Aiemmin päivät ovat olleet nimeltään Parisuhteen neuvottelupäivät, mutta nyt nimi oli vaihtunut lyhyempään ja ytimekkäämpään nimeen. Ohjelma oli tiivis, mutta tunnelma päivillä oli silti lämmin ja miellyttävä. Päivien virallisena järjestäjätahona toimii Parisuhdeverkosto, jonka taustalla puolestaan on monta perheistä ja parisuhteista kiinnostunutta järjestöä ja toimijaa.
Päivien alustuksissa pohdittiin seksuaalisuutta ja aggressiota osana parisuhdetta, uusperheiden erityiskysymyksiä, itsenäisyyden ja tarvitsevuuden tasapainoilua parisuhteessa, häpeää sekä ikääntyvää parisuhdetta. Hätä perheiden ja parisuhteiden hyvinvoinnista on suuri ja ammattilaiset todellakin kaipaavat välineitä auttaa pariskuntia ja lapsia voimaan paremmin.
Eräällä luennolla luennoitsija mainitsi, että parisuhdetodellisuudet ovat nykyään moninaiset ja suuressakin muutoksessa. Itseä jäi mietityttämään kuitenkin se, että vaikka aikuiset nykyään ovat aika vapaita toteuttamaan itseään, seksuaalisuuttaan ja aikuisuuttaan monenlaisissakin perheissä, ihminen ei ehkä sittenkään ole kovinkaan paljoa muuttunut vuosikymmenien tai -satojen aikana. Myös kyseinen luennoitsija totesi, että kaikenlaisissa parisuhdetodellisuuksissa ihmisellä on olemassa ajatus ja tavoite ydinperheestä; jostakin pysyvästä ja suojaavasta rakenteesta elämässään. Vaikka ydinperhettä sinänsä pidettäisiinkin aikansa eläneenä ja vanhanaikaisena instituutiona, se silti elämän rakenteena lienee se, missä ihminen kokee voivansa hyvin ja mitä ihminen joka tapauksessa tavoittelee.
Uusperheiden kysymyksiä käsiteltäessä puolestaan esiin tuli se tosiasia, että eroperheiden lapset aika kauankin eron jälkeen toivovat sitä, että omat biologiset vanhemmat kuitenkin palaisivat yhteen. Tämä tosiasia saattaa hukkua aikuisilta helposti siinä vaiheessa, kun parisuhde on joutunut karille ja suhde entiseen puolisoon on täynnä vihaa ja pettymystä. Uudet kumppanit aikuisten elämässä ovat lapsille ehkä liiankin kova viesti siitä, ettei heidän toiveensa perheen yhteen palaamisesta tule toteutumaan. Sen ajatuksen kautta on mahdollista ymmärtää, miksi lasten on toisinaan vaikea hyväksyä vanhempien uusia kumppaneita osaksi elämäänsä ja osaksi vanhemman elämää. Aikuisen onni ei välttämättä heti ole lasten onni. Uusperheen suurin haaste on vahvistaa parisuhdetta ja rakentaa uutta perhettä tuon parisuhteen varaan, joka on kovassa puristuksessa, kun kahdesta eri perhekulttuurista aletaan muovata yhtä uutta ja toimivaa systeemiä. Haaste ei ole helppo, mutta siihen on mahdollista vastata, mikäli uusperheen aikuiset päättävät nähdä jatkuvasti vaivaa sen eteen, että heidän keskinäinen suhteensa toimii ja muodostuu uusperheen kivijalaksi.
Rovasti Liisa Tuovinen puolestaan alusti puhuttelevasti ikääntyvän parisuhteen asioista. Vaikka alustus olikin otsikoitu ikääntyvään parisuhteeseen keskittyväksi, sopivat Liisan ajatukset ohjenuoraksi kaikenikäisten parisuhteiden hoitamiseen. Liisa viestitti, että asioiden selvittäminen ja ääneen puhuminen on merkityksellistä joka tapauksessa, sillä ilman keskinäisten välien selvittelyä ei kumpikaan puolisoista voi hyvin. Liisan alustusta kuunnellessa tuli mieleen vahvasti ajatus siitä, että parisuhteessa tulisi lupa olla "vain" ihminen . Parisuhde parhaimmillaan antaa ihmiselle vakaan uskon siihen, että on rakastettu ja hyväksytty omana itsenään. Niin kauan kuin asiat ovat selvittämättä, puolisoiden välillä olevat kuormat ja taakat estävät yhteyden kokemisen. Erityisesti ikääntyvän parisuhteen kohdalla asioiden työstöllä on merkitystä, jotta ihminen voi rauhassa todeta, että myös parisuhteessaan on tullut tilanteeseen, missä voi levosta käsin alkaa vähitellen luopumaan - "tulla illaksi kotiin", kuten Matti Kuronen on asian ilmaissut.
Eväskorissa kotiin tullessa oli runsaasti ajatuksia ja paljon rohkaisua siihen, että kaikesta huolimatta tavallinen ja perinteinen parisuhde ja perhe-elämä on sitä, missä ihminen voi parhaiten. Kaikenlaisten erilaisten ääntä pitävien "parisuhdetodellisuuksien" rinnalle tulisi vahvemmin ja rohkeammin nostaa esiin ja keskusteluun perinteisen perhemallin merkitys. Kaiken kuulemani perusteella olen jälleen kerran vahvistunut siinä, että ihmisen tarpeet todesta ottavaa, tasa-arvoiseen kumppanuuteen perustuvaa aviopari- ja parisuhdetyötä tarvitaan entistä enemmän. Vapaaehtoisen, ennaltaehkäisevän ja todellisen matalan kynnyksen työn arvoa pitäisi nostaa ja korostaa. Auttamalla ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään autamme heitä voimaan paremmin parisuhteessaan. Kun vanhemmat voivat hyvin parisuhteessaan, riittää heillä voimavaroja lastensa kohtaamiseen ja kasvattamiseen eri ikävaiheiden läpi kohti tasapainoista aikuisuutta. Ja kun aikuiset voivat hyvin sekä itsensä kanssa että parisuhteessaan, jaksavat he paremmin vastata myös työelämän asettamiin haasteisiin. Sitten kun on aika siirtyä ruuhkavuosista elämään kahden aikuisen arkea, silloinkin voimavarana on ja pysyy tasapainoinen parisuhde. Myös ikääntyessä selvitetyt asiat, läpi puhutut elämäntapahtumat ja sovinto kaiken tapahtuneen kanssa auttaa "sulkemaan oman elämänsä pussin" ja toteamaan, että tällainen oli minun elämäni ja voin tuntea kaikesta huolimatta iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä elämäni aikana olen saanut kokea. Tästä syystä puhe sitoutumisesta ja parisuhteen huoltamisesta ei milloinkaan ole turhaa eikä sitä koskaan ole liian paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä eikä myöskään liian aikaista aloittaa parisuhteen huoltamista ja keskinäisten välien selvittämistä. Eläköön parisuhde!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti