Nyt jo isoäitiydestä nauttiva ystäväni kertoi kerran, että kun lapset olivat pieniä, huokaisi hän useamman kuin yhden kerran pienen rukouksen siitä, että Jumala näyttäisi hänelle, keitä hänen lapsensa ovat. Tuo lause on jäänyt mieleeni elämään ja olen siitä itselleni usein muistuttanut.
Keitä lapseni oikeasti ovat? Äitinä tiedän, että suunnilleen sama resepti ja työvaiheetkin ovat olleet käytössä tekovaiheessa, mutta lopputuloksena on kuitenkin neljä täysin erilaista, toki jossain määrin samanlaistakin, "kakkua". Tiivistä tavaraa ovat kaikki ja energiatasokin on aika huikea. Toisaalta löytyy myös pippuria ja suolaa, useasti myös hunajaa ja sokeria. Ainekset ovat sekoittuneet mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja on varmasti vielä paljon, mitä emme ole heistä erottaneet tai nähneet.
Mutta miten voisin auttaa heitä kaikkia tulemaan sellaisiksi, kuin oikeasti aineksiltaan ovat? Mistä ihmeestä voin tietää, miten ketäkin vatkataan, miten sekoitetaan, kauanko haudutetaan, keitetäänkö vai hyydytetäänkö? Reseptikirjaa näiden "kakkujen" tekemiseen ei sittenkään valmiina ole, vaikka kirjakaupat ja kirjastot, ullakoista ja mummojen keittiöistä puhumattakaan, pullistelevat erilaisia kasvatus- ja kehitysoppaita.
Tavallaan lohduttaa, toisaalta myös kauhistuttaa, kun lukee psykologi, psykoterapeutti Mirja Sinkkosen haastattelua pari vuotta vanhasta lehdestä. Haastattelussa hän sanoo, että kaikki vanhemmat epäonnistuvat jossakin. Mutta on vaikea hyväksyä sitä, että vaikka lapsilleni haluaisin antaa kaiken hyvän ja soveltaa oikein kaiken tiedon mitä minulla on, en siltikään ole täydellinen. Ja sekin kuuluu vanhemmuuteen, että on epätäydellinen. Ilman epätäydellisyytensä tajuamista ei kaiketi voi olla täydellistä vanhemmuuttakaan.
Muistan kuulleeni senkin, että yksi tärkeimmistä asioista, joita vanhempi voi lapselle opettaa, on opettaa lapsi kohtaamaan ja sietämään pettymyksiä ja sitten auttaa häntä selviytymään pettymyksen yli. En voi pelastaa lastani elämän kolhuilta ja oikeastaan tärkeintä onkin auttaa häntä niistä yli. Olla läsnä ja kuunnella, yrittää auttaa lasta ymmärtämään omaa kokemustaan, tunteitaan ja tapojansa reagoida. Samalla hänelle rakentuu kokemus siitä, että hän itse selviää hankaluuksista ja apua on saatavilla silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsee.
Suomessa uskotaan ehkä liian aikaisin, että lapsi selviytyy kyllä ja pidetään hyvänä, jos lapsi on reipas ja itsenäinen jo aika varhain, viimeistään ala-asteen keskivaiheilla. Mutta kaikki lapset eivät ole ja aremmilla on oikeus olla pieniä juuri niin kauan kuin niin itse kokevat. En usko, että pakottamalla "isoksi" saavutetaan muuta kuin jännittyneitä ja huolestuneita, hylätyksi itsensä tuntevia lapsia. Olen ajatellut, että mieluummin tuen lasta, tai ainakin tarjoan apuani, hieman liikaa kuin jätän hänet miettimään yksin, miten hän kiperistä tilanteistaan selviää. Kun isommat lapsemme ovat kasvaneet, olen huomannut, että minulle kyllä tiedotetaan, kun olen liian avulias tai liian kiinnostunut heidän ongelmiensa ratkaisuista. Toisinaan taas olen huomannut, että apu ja tuki kelpaavat mainiosti.
Toivon, että en milloinkaan olisi niin väsynyt, kuormittunut, uupunut tai itseeni keskittynyt, että kadotan tuntosarveni ja herkkyyteni kuulla lastani. Toivon myös sitä, että ymmärtäisin riittävän ajoissa vetäytyä ja etäältä katsoa, kuinka lapseni kypsyy ja on valmis kohtaamaan elämänsä haasteet ilman minua. Mutta silti toivon, että lapseni tietäisi, että vaikka näennäisesti olenkin etäällä, olen heti valmis astumaan eturiviin ja avustamaan tavalla tai toisella, kun hän sitä tarvitsee. Toivon, että pysähtymällä hänen kohdalleen yksivuotiaana, eskarilaisena, kymmenvuotiaana, murrosiässä ja aikuisuuden portilla kerron hänelle siitä, että haluan olla olemassa häntä varten.
Ehkäpä vanhemmuus onkin ainakin osaltaan sitä, että yhdessä lapseni kanssa selvitämme, millaisista aineksista hän on tehty ja millaiseksi muotoutunut? Vaikka olenkin hänen äitinsä, haluan silti säilyttää nöyryyden siinä, että hän itse saa määrittää itsensä ja löytää todelliset aineksensa. Haluan antaa hänelle mahdollisuuden kypsyä juuri sellaiseksi kakuksi, millaiseksi hän omilla aineksillaan on tarkoitettu. Toivon viisautta siihen, etten yritä maustaa näitä kakkuja reseptiin kuulumattomilla aineksilla vaan nimenomaan avustaa jokaista aromia tulemaan esiin ja antamaan osansa kokonaisuuteen. Toivon myös sitä, että vanhempana löytäisin oikeat muotit ja kakkuvuoat, jotta en laita korkeaksi tarkoitettua kakkua matalaan vuokaan tai päinvastoin.
Sydämestä todellakin nousee nöyrä huokaus siitä, että Jumala näyttäisi minulle, keitä he ovat! Itse en sitä voi täysin selvittää ja tarvitsen siihen ehdottomasti apua Häneltä, joka on kirjoittanut salassa näiden lasten reseptit!
p.s. Tämä leivonta meneekin päinvastoin kuin normaalisti eli ensiksi on kakku ja sitten ihmetellään, että mitä se oikeastaan sisältää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti