Minuuttipeliä

Matkustin linja-autolla tänään koulutukseen. Matkaan kuului kaksi linja-autoa; ensimmäinen Helsinkiin ja toinen Helsingin sisällä. Etukäteen olin huolellisesti selvittänyt nettipalveluista reitit ja aikataulut, samoin kuin sen, missä kohtaa parhaimmin nuo kaksi linja-autolinjaa leikkaavat toisensa, jotta vaihtaminen autosta toiseen olisi mahdollisimman sujuvaa. Kun istuin linja-autossa numero yksi ja aloimme lähestyä oikeaa pysäkkiä Helsingissä, aloin herkeämättä seurata linja-auton digitaalista kelloa ja laskea päässäni, että ehdinkö linja-autoon numero 2, jonka on määrä olla pysäkillään klo 8.17. Linja-auto numero yhden kello liikkui minuutti minuutilta armottomasti eteenpäin 8.11, 8.12, 8.13 ja vihdoin - miten helpottavaa- kello oli 8.14, kun hyppäsin pysäkille autosta ulos. Täydellinen ajoitus, sillä minulla oli peräti kolme minuuttia aikaa siirtyä seuraavan auton pysäkille. Olin tyytyväinen ja riemastunut hyvästä suunnittelustani. Kunnes havahduin, etten halua tällaista elämää!

Elän kalentereiden ja aikataulujen keskellä. On kotona perheen seinäkalenteri (jokaiselle perheenjäsenelle oma sarake), on oma käsilaukussa kulkeva kalenterini, on puolisoni kalenteri (jota ajoittain on tutkailtava, jotta perhelogistiikka toimii), on puhelimen kalenteri (jotta voin merkata sinne, jos kynää ei ole juuri sillä hetkellä tarjolla, siirrän asiat sitten paremmassa hetkessä johonkin paperikalentereistani) ja tietenkin on myös työkalenterini. Jos laittaisin riviin kaikki nämä kalenterit, saisin aika lailla hahmotettua elämäni tapahtumat menneiltä kuukausilta lähes tunti tunnilta. Samoin voisin aavistaa tulevienkin kuukausien tapahtumat ainakin suurien tapahtumien osalta. Kalentereiden kautta elämäni tuntuu olevan hallussa ja suunnitelmallista. Ensi työviikonkin osaisin jo nyt puolen tunnin tarkkuudella ennustaa, jos vaikka johonkin väliin pitäisi sopia puhelinneuvottelu tai suunnitella soitto lastenneuvolaan ajanvarausta varten. Siinä vaiheessa olisi jo pieni paniikki siitä, että sattuuko neuvolantädin puhelinaika olemaan samaan aikaan kuin omassa kalenterissani puheluun sopiva hetki.

Netin reittipalvelut puolestaan ovat kullanarvoisia, kun suunnittelen liikkumistani omalla autolla, linja-autolla, junalla tai vaikkapa lentäen. Osoitteita ja apua löytyy sanan varsinaisessa merkityksessä "joka lähtöön". Ja miten helpottavaa onkaan, kun rettipalvelu kertoo, että suunnittelemani ajomatkan pituus on 64,3 km ja siihen kuluva aika 57 min. Varsinkin tuo 300 metriä ja nuo setsemän minuuttia ratkaisevat suunnitelmani ja sinetöivät ne täydellisiksi. Ja tämän aamun matka linja-auto numero kahdessakin tuntui niin hallitulta, kun tulostin reittipalvelusta pysäkki pysäkiltä edistyvän minuuttiaikataulun ja sain tietää samalla, oliko kahden pysäkin väli 200, 300 vai 400 metriä. Ja olin kuin en olisikaan ollut turisti, kun vaivihkaa vertasin linja-auton kelloa, paperiani ja pysäkkien nimiä toisiinsa ja totesin, että olin turvallisesti aikataulussa ja oikealla reitillä.

Mutta ei, en halua, että elämäni rakentuu oikeasti minuuteista, optimoiduista reiteistä ja täydellisistä suunnitelmista. Haluan, että elämääni mahtuu myös Elämä. Nyt jo edesmennyt professorini Kari Salavuo totesi heti opiskelujeni ensimmäisillä luennoilla, että elämä itsessään tuottaa epätäydellisyyttä. Haluan mahdollistaa ja mahduttaa tuon epätäydellisyyden elämääni. Joku on joskus sanonut, että työpäivään tulisi jättää aina tyhjää tilaa 30%, jotta ehtii työpäivän aikana tekemään myös ne yllättävät asiat, mitä päivän aikana tulee vastaan. Jos sen siirtää suoraan vuorokauteen, pitäisi joka päivässä olla 8 tuntia aikaa, jota en ole suunnitellut käyttäväni mihinkään etukäteen suunniteltuun. Tässä hetkessä tulee väkisin mieleen, että kahdeksan tuntia Elämää varten.

Minuuttiaikataulujen sijaan haluan pidättää itselläni oikeuden siihen, että elämässäni on suunnittelematonta, aikatauluttamatonta aikaa. Haluan, että Elämä mahtuu elämääni. Haluan, että minulla on aikaa huomata lapseni arkiset hetket ja asiat, puhua puolisoni kanssa kahden kesken, haluan mahdollisuuden mennä apuun sinne, missä apua tarvitaan, haluan, että voin istua rauhassa ja puhua ystäväni kanssa puhelimessa. Haluan myös, että silloin, kun olen uupunut, voin istua sohvalle, nostaa jalat pöydälle ja katsella saippuasarjaa tv:stä. Haluan tilaa muuttaa suunnitelmiani tilanteissa ilman, että heti alkaa tekemättömien asioiden lumipallovyöry, joka loppujen lopuksi vyöryy kaiken yli saaden aikaan täydellisen sekasotkun. Haluan, että elämässäni on tilaa ottaa vastaan Elämän tuottama epätäydellisyys tässä ja nyt. En halua, että minuuttiaikatauluni pakottavat minua siirtämään asioiden ihmettelyn, tunteiden käsittelyn ja ihmisten kohtaamisen "sitten kun rauhoittuu"-aikaan.

Mitä sitten teen, kun seuraava koulutuspäivä koittaa? Ajattelen tutustua ja valmistautua myös siihen, mitä teen, jos minuuttiaikatauluni sotkeutuukin esimerkiksi yllättävän ruuhkan, linja-auton rikkoontumisen, liian pitkään nukkumisen, linja-autosta myöhästymisen tai vaikka väärään linja-autoon ajautumisen vuoksi. Haluan ottaa Elämän vastaan sellaisena kuin se kulloinkin minua vastaan tulee. En halua kulkea sen ohi enkä tuijottaa ainoastaan kelloja ja kalentereita - haluan elää Elämäni, en suorittaa täydellisesti laadittuja aikatauluja.