Terveisiä Parisuhdepäiviltä!

Sain ilokseni osallistua Helsingissä järjestetyille viidensille parisuhdepäiville syyskuun puolivälissä. Aiemmin päivät ovat olleet nimeltään Parisuhteen neuvottelupäivät, mutta nyt nimi oli vaihtunut lyhyempään ja ytimekkäämpään nimeen. Ohjelma oli tiivis, mutta tunnelma päivillä oli silti lämmin ja miellyttävä. Päivien virallisena järjestäjätahona toimii Parisuhdeverkosto, jonka taustalla puolestaan on monta perheistä ja parisuhteista kiinnostunutta järjestöä ja toimijaa.

Päivien alustuksissa pohdittiin seksuaalisuutta ja aggressiota osana parisuhdetta, uusperheiden erityiskysymyksiä, itsenäisyyden ja tarvitsevuuden tasapainoilua parisuhteessa, häpeää sekä ikääntyvää parisuhdetta. Hätä perheiden ja parisuhteiden hyvinvoinnista on suuri ja ammattilaiset todellakin kaipaavat välineitä auttaa pariskuntia ja lapsia voimaan paremmin.

Eräällä luennolla luennoitsija mainitsi, että parisuhdetodellisuudet ovat nykyään moninaiset ja suuressakin muutoksessa. Itseä jäi mietityttämään kuitenkin se, että vaikka aikuiset nykyään ovat aika vapaita toteuttamaan itseään, seksuaalisuuttaan ja aikuisuuttaan monenlaisissakin perheissä, ihminen ei ehkä sittenkään ole kovinkaan paljoa muuttunut vuosikymmenien tai -satojen aikana. Myös kyseinen luennoitsija totesi, että kaikenlaisissa parisuhdetodellisuuksissa ihmisellä on olemassa ajatus ja tavoite ydinperheestä; jostakin pysyvästä ja suojaavasta rakenteesta elämässään. Vaikka ydinperhettä sinänsä pidettäisiinkin aikansa eläneenä ja vanhanaikaisena instituutiona, se silti elämän rakenteena lienee se, missä ihminen kokee voivansa hyvin ja mitä ihminen joka tapauksessa tavoittelee.

Uusperheiden kysymyksiä käsiteltäessä puolestaan esiin tuli se tosiasia, että eroperheiden lapset aika kauankin eron jälkeen toivovat sitä, että omat biologiset vanhemmat kuitenkin palaisivat yhteen. Tämä tosiasia saattaa hukkua aikuisilta helposti siinä vaiheessa, kun parisuhde on joutunut karille ja suhde entiseen puolisoon on täynnä vihaa ja pettymystä. Uudet kumppanit aikuisten elämässä ovat lapsille ehkä liiankin kova viesti siitä, ettei heidän toiveensa perheen yhteen palaamisesta tule toteutumaan. Sen ajatuksen kautta on mahdollista ymmärtää, miksi lasten on toisinaan vaikea hyväksyä vanhempien uusia kumppaneita osaksi elämäänsä ja osaksi vanhemman elämää. Aikuisen onni ei välttämättä heti ole lasten onni. Uusperheen suurin haaste on vahvistaa parisuhdetta ja rakentaa uutta perhettä tuon parisuhteen varaan, joka on kovassa puristuksessa, kun kahdesta eri perhekulttuurista aletaan muovata yhtä uutta ja toimivaa systeemiä. Haaste ei ole helppo, mutta siihen on mahdollista vastata, mikäli uusperheen aikuiset päättävät nähdä jatkuvasti vaivaa sen eteen, että heidän keskinäinen suhteensa toimii ja muodostuu uusperheen kivijalaksi.

Rovasti Liisa Tuovinen puolestaan alusti puhuttelevasti ikääntyvän parisuhteen asioista. Vaikka alustus olikin otsikoitu ikääntyvään parisuhteeseen keskittyväksi, sopivat Liisan ajatukset ohjenuoraksi kaikenikäisten parisuhteiden hoitamiseen. Liisa viestitti, että asioiden selvittäminen ja ääneen puhuminen on merkityksellistä joka tapauksessa, sillä ilman keskinäisten välien selvittelyä ei kumpikaan puolisoista voi hyvin. Liisan alustusta kuunnellessa tuli mieleen vahvasti ajatus siitä, että parisuhteessa tulisi lupa olla "vain" ihminen . Parisuhde parhaimmillaan antaa ihmiselle vakaan uskon siihen, että on rakastettu ja hyväksytty omana itsenään. Niin kauan kuin asiat ovat selvittämättä, puolisoiden välillä olevat kuormat ja taakat estävät yhteyden kokemisen. Erityisesti ikääntyvän parisuhteen kohdalla asioiden työstöllä on merkitystä, jotta ihminen voi rauhassa todeta, että myös parisuhteessaan on tullut tilanteeseen, missä voi levosta käsin alkaa vähitellen luopumaan - "tulla illaksi kotiin", kuten Matti Kuronen on asian ilmaissut.

Eväskorissa kotiin tullessa oli runsaasti ajatuksia ja paljon rohkaisua siihen, että kaikesta huolimatta tavallinen ja perinteinen parisuhde ja perhe-elämä on sitä, missä ihminen voi parhaiten. Kaikenlaisten erilaisten ääntä pitävien "parisuhdetodellisuuksien" rinnalle tulisi vahvemmin ja rohkeammin nostaa esiin ja keskusteluun perinteisen perhemallin merkitys. Kaiken kuulemani perusteella olen jälleen kerran vahvistunut siinä, että ihmisen tarpeet todesta ottavaa, tasa-arvoiseen kumppanuuteen perustuvaa aviopari- ja parisuhdetyötä tarvitaan entistä enemmän. Vapaaehtoisen, ennaltaehkäisevän ja todellisen matalan kynnyksen työn arvoa pitäisi nostaa ja korostaa. Auttamalla ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään autamme heitä voimaan paremmin parisuhteessaan. Kun vanhemmat voivat hyvin parisuhteessaan, riittää heillä voimavaroja lastensa kohtaamiseen ja kasvattamiseen eri ikävaiheiden läpi kohti tasapainoista aikuisuutta. Ja kun aikuiset voivat hyvin sekä itsensä kanssa että parisuhteessaan, jaksavat he paremmin vastata myös työelämän asettamiin haasteisiin. Sitten kun on aika siirtyä ruuhkavuosista elämään kahden aikuisen arkea, silloinkin voimavarana on ja pysyy tasapainoinen parisuhde. Myös ikääntyessä selvitetyt asiat, läpi puhutut elämäntapahtumat ja sovinto kaiken tapahtuneen kanssa auttaa "sulkemaan oman elämänsä pussin" ja toteamaan, että tällainen oli minun elämäni ja voin tuntea kaikesta huolimatta iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä elämäni aikana olen saanut kokea. Tästä syystä puhe sitoutumisesta ja parisuhteen huoltamisesta ei milloinkaan ole turhaa eikä sitä koskaan ole liian paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä eikä myöskään liian aikaista aloittaa parisuhteen huoltamista ja keskinäisten välien selvittämistä. Eläköön parisuhde!

Minuuttipeliä

Matkustin linja-autolla tänään koulutukseen. Matkaan kuului kaksi linja-autoa; ensimmäinen Helsinkiin ja toinen Helsingin sisällä. Etukäteen olin huolellisesti selvittänyt nettipalveluista reitit ja aikataulut, samoin kuin sen, missä kohtaa parhaimmin nuo kaksi linja-autolinjaa leikkaavat toisensa, jotta vaihtaminen autosta toiseen olisi mahdollisimman sujuvaa. Kun istuin linja-autossa numero yksi ja aloimme lähestyä oikeaa pysäkkiä Helsingissä, aloin herkeämättä seurata linja-auton digitaalista kelloa ja laskea päässäni, että ehdinkö linja-autoon numero 2, jonka on määrä olla pysäkillään klo 8.17. Linja-auto numero yhden kello liikkui minuutti minuutilta armottomasti eteenpäin 8.11, 8.12, 8.13 ja vihdoin - miten helpottavaa- kello oli 8.14, kun hyppäsin pysäkille autosta ulos. Täydellinen ajoitus, sillä minulla oli peräti kolme minuuttia aikaa siirtyä seuraavan auton pysäkille. Olin tyytyväinen ja riemastunut hyvästä suunnittelustani. Kunnes havahduin, etten halua tällaista elämää!

Elän kalentereiden ja aikataulujen keskellä. On kotona perheen seinäkalenteri (jokaiselle perheenjäsenelle oma sarake), on oma käsilaukussa kulkeva kalenterini, on puolisoni kalenteri (jota ajoittain on tutkailtava, jotta perhelogistiikka toimii), on puhelimen kalenteri (jotta voin merkata sinne, jos kynää ei ole juuri sillä hetkellä tarjolla, siirrän asiat sitten paremmassa hetkessä johonkin paperikalentereistani) ja tietenkin on myös työkalenterini. Jos laittaisin riviin kaikki nämä kalenterit, saisin aika lailla hahmotettua elämäni tapahtumat menneiltä kuukausilta lähes tunti tunnilta. Samoin voisin aavistaa tulevienkin kuukausien tapahtumat ainakin suurien tapahtumien osalta. Kalentereiden kautta elämäni tuntuu olevan hallussa ja suunnitelmallista. Ensi työviikonkin osaisin jo nyt puolen tunnin tarkkuudella ennustaa, jos vaikka johonkin väliin pitäisi sopia puhelinneuvottelu tai suunnitella soitto lastenneuvolaan ajanvarausta varten. Siinä vaiheessa olisi jo pieni paniikki siitä, että sattuuko neuvolantädin puhelinaika olemaan samaan aikaan kuin omassa kalenterissani puheluun sopiva hetki.

Netin reittipalvelut puolestaan ovat kullanarvoisia, kun suunnittelen liikkumistani omalla autolla, linja-autolla, junalla tai vaikkapa lentäen. Osoitteita ja apua löytyy sanan varsinaisessa merkityksessä "joka lähtöön". Ja miten helpottavaa onkaan, kun rettipalvelu kertoo, että suunnittelemani ajomatkan pituus on 64,3 km ja siihen kuluva aika 57 min. Varsinkin tuo 300 metriä ja nuo setsemän minuuttia ratkaisevat suunnitelmani ja sinetöivät ne täydellisiksi. Ja tämän aamun matka linja-auto numero kahdessakin tuntui niin hallitulta, kun tulostin reittipalvelusta pysäkki pysäkiltä edistyvän minuuttiaikataulun ja sain tietää samalla, oliko kahden pysäkin väli 200, 300 vai 400 metriä. Ja olin kuin en olisikaan ollut turisti, kun vaivihkaa vertasin linja-auton kelloa, paperiani ja pysäkkien nimiä toisiinsa ja totesin, että olin turvallisesti aikataulussa ja oikealla reitillä.

Mutta ei, en halua, että elämäni rakentuu oikeasti minuuteista, optimoiduista reiteistä ja täydellisistä suunnitelmista. Haluan, että elämääni mahtuu myös Elämä. Nyt jo edesmennyt professorini Kari Salavuo totesi heti opiskelujeni ensimmäisillä luennoilla, että elämä itsessään tuottaa epätäydellisyyttä. Haluan mahdollistaa ja mahduttaa tuon epätäydellisyyden elämääni. Joku on joskus sanonut, että työpäivään tulisi jättää aina tyhjää tilaa 30%, jotta ehtii työpäivän aikana tekemään myös ne yllättävät asiat, mitä päivän aikana tulee vastaan. Jos sen siirtää suoraan vuorokauteen, pitäisi joka päivässä olla 8 tuntia aikaa, jota en ole suunnitellut käyttäväni mihinkään etukäteen suunniteltuun. Tässä hetkessä tulee väkisin mieleen, että kahdeksan tuntia Elämää varten.

Minuuttiaikataulujen sijaan haluan pidättää itselläni oikeuden siihen, että elämässäni on suunnittelematonta, aikatauluttamatonta aikaa. Haluan, että Elämä mahtuu elämääni. Haluan, että minulla on aikaa huomata lapseni arkiset hetket ja asiat, puhua puolisoni kanssa kahden kesken, haluan mahdollisuuden mennä apuun sinne, missä apua tarvitaan, haluan, että voin istua rauhassa ja puhua ystäväni kanssa puhelimessa. Haluan myös, että silloin, kun olen uupunut, voin istua sohvalle, nostaa jalat pöydälle ja katsella saippuasarjaa tv:stä. Haluan tilaa muuttaa suunnitelmiani tilanteissa ilman, että heti alkaa tekemättömien asioiden lumipallovyöry, joka loppujen lopuksi vyöryy kaiken yli saaden aikaan täydellisen sekasotkun. Haluan, että elämässäni on tilaa ottaa vastaan Elämän tuottama epätäydellisyys tässä ja nyt. En halua, että minuuttiaikatauluni pakottavat minua siirtämään asioiden ihmettelyn, tunteiden käsittelyn ja ihmisten kohtaamisen "sitten kun rauhoittuu"-aikaan.

Mitä sitten teen, kun seuraava koulutuspäivä koittaa? Ajattelen tutustua ja valmistautua myös siihen, mitä teen, jos minuuttiaikatauluni sotkeutuukin esimerkiksi yllättävän ruuhkan, linja-auton rikkoontumisen, liian pitkään nukkumisen, linja-autosta myöhästymisen tai vaikka väärään linja-autoon ajautumisen vuoksi. Haluan ottaa Elämän vastaan sellaisena kuin se kulloinkin minua vastaan tulee. En halua kulkea sen ohi enkä tuijottaa ainoastaan kelloja ja kalentereita - haluan elää Elämäni, en suorittaa täydellisesti laadittuja aikatauluja.

Rakkauden kielikoulu

Koska viimeksi olet kokenut, että olet puolisollesi ainutlaatuinen ja erityisen merkittävä, rakastettu ihminen? Mitä silloin tapahtui? Millainen tunnelma, kuka teki ja mitä teki, oliko erityistä keskustelua, koskettiko hän sykähdyttävästi, tulitko huomioiduksi lahjan muodossa vai tekikö hän jotakin puolestasi?

Muutama vuosi sitten heräsimme puolisoni kanssa siihen tosiasiaan, että todellakin puhumme erilaista rakkauden kieltä. Tavallisista viestimisen erilaisuuksista olimme kyllä jo päässeet aika lailla jyvälle aiemmin, mutta Gary Chapmanin kirja Rakkauden kieli (Aikamedia 2006) avasi meidät ymmärtämään, että vaikka yritämmekin kertoa toisillemme, että rakastamme edelleen, viesti ei mene perille. Puhumme nimittäin kovin eri kieltä. Tai siis toinen meistä ei puhuisi lähes lainkaan tässä kohtaa, jos saisi valita...ja toinen ei muuta tekisikään kuin puhuisi.

Se on käsittämätöntä, miten helposti oman rakkauden kielensä tunnistaa ja miten helposti alamme puhua toisillemme itselle tuttua kieltä. Kun minä, jolle kahdenkeskinen aika on erityisen tärkeää, haluan osoittaa rakkauttani puolisolleni, järjestän luontaisimmin aikaa kahdenkeskiselle olemiselle. Vaikka hyvin tiedän, että paljon enemmän kuin yhteinen ilta keskustellen tai puhutteleva konsertti, puolisolleni merkitsisi ohi mennen rapsutus niskasta tai halaaminen tiskikoneen täyttämisen välissä.

Parisuhteen hyvinvointia voisi verrata pankkitiliin, jolla on tietty saldo, joka muodostuu tilitapahtumien mukaan. Saldo voi painua miinukselle, jos tilillä on ollut enemmän ottoja kuin talletuksia. Tai saldo kerääntyy mukavasti korkojen kanssa, kun talletuksia on ollut ottoja enemmän. Samoin on parisuhteessa. Pettymykset, riidat, tarpeiden täyttymättömyys, toiveiden ohittaminen ja arkinen kohtaamattomuus aiheuttavat sen, että suhde alkaa tuntua minusmerkkiseltä. Mutta kun ottojen vastapainoksi alamme tallettaa suhteemme pankkitilille hyviä asioita, kääntyy saldo kuin huomaamatta positiiviseksi. Ja tässä tapauksessa talletuskorkoa ei voi etukäteen määrittää...

Puhumalla puolisollemme nimenomaan hänen rakkauden kieltään, voimme tallettaa yhteiselle parisuhteen tilille hyviä kokemuksia, hyvää mieltä, kumppanuutta ja rakkautta. Mutta valuuttaan on syytä tutustua etukäteen ja parhaiten sen saa selville kysymällä puolisolta, että mikä sinua koskettaa, mikä puhuttelee ja millä tavoin toivot minun kertovan sinulle rakastavani sinua edelleen. Kun puoliso aloittaa puhumisen, saattaa tuntua siltä, että istuisi ensimmäistä kertaa koulussa vieraan kielen tunnilla ja yrittäisi saada selvää uuden kielen perusrakenteista.

Ja parisuhteen talletustilin kannalta olisi suotavaa, että puolisosi olisi kiinnostunut siitä, millaista kieltä sinulle tulisi puhua, jotta voisit kokea olevasi rakastettu. Mutta jos niin ei ole, saattaa silti olla, että kun itse päätät edes silloin tällöin puhua puolisollesi hänen rakkauden kieltään ja hänen puoleltaan alkaa parisuhteen tilin saldo kääntyä positiiviseksi, alkaa puolisosi luontaisesti rakastaa sinua enemmän, koska ihminen rakastaa sellaista ihmistä, joka täyttää hänen rakkauden tarpeitaan. Tärkein oppi tässä on kaiketi se, että minä päätän osoittaa rakkautta puolisolleni vaikka en heti itse saisikaan vastakaikua. Nimittäin niin kauan kuin kumpikin odotamme toisiltamme ensimmäistä talletusta, tilillämme ei näy tiliotteessa muita kuin ottoja ottojen perään. Palkkapäivä on vasta silloin, kun tilille alkaa kirjautua talletuksia.

Eräs hyvin tuntemani aviopari, jolla on yhteistä elämää takana jo kunnioitettavat 35 vuotta, eivät välttämättä tiedä teorian tasolla mitään rakkauden kielistä, mutta käytäntö on osoittanut sen, että vaimoa ilahduttaa kovasti tulla siivottuun kotiin. Ja tuolla pitkällä kokemuksella luullakseni miehellä on jo aika hyvä vaisto siitä, milloin on juuri oikea päivä puhua vaimon rakkauden kieltä. Pankkitilin saldo kääntyy välittömästi kasvuun korkojen kera ja vaimon ilo siivotusta kodista luo hyvää tunnelmaa. Vaimon rakkauden kieli lienee lempeät palvelukset ja tässä kohtaa nimen omaan se, että hänen ei tarvitsekaan siivota. Tälle pariskunnalle haluan omistaa Riitta Hämäläisen ( Pala taivasta, 2009) runon:

"Urheinkin krokotiilin metsästäjä
taipuu tarpeen vaatiessa
sängyn alle
villakoirajahtiin
tunteakseen itsensä
tarpeelliseksi."

Keitä nämä ovat!?

Nyt jo isoäitiydestä nauttiva ystäväni kertoi kerran, että kun lapset olivat pieniä, huokaisi hän useamman kuin yhden kerran pienen rukouksen siitä, että Jumala näyttäisi hänelle, keitä hänen lapsensa ovat. Tuo lause on jäänyt mieleeni elämään ja olen siitä itselleni usein muistuttanut.

Keitä lapseni oikeasti ovat? Äitinä tiedän, että suunnilleen sama resepti ja työvaiheetkin ovat olleet käytössä tekovaiheessa, mutta lopputuloksena on kuitenkin neljä täysin erilaista, toki jossain määrin samanlaistakin, "kakkua". Tiivistä tavaraa ovat kaikki ja energiatasokin on aika huikea. Toisaalta löytyy myös pippuria ja suolaa, useasti myös hunajaa ja sokeria. Ainekset ovat sekoittuneet mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja on varmasti vielä paljon, mitä emme ole heistä erottaneet tai nähneet.

Mutta miten voisin auttaa heitä kaikkia tulemaan sellaisiksi, kuin oikeasti aineksiltaan ovat? Mistä ihmeestä voin tietää, miten ketäkin vatkataan, miten sekoitetaan, kauanko haudutetaan, keitetäänkö vai hyydytetäänkö? Reseptikirjaa näiden "kakkujen" tekemiseen ei sittenkään valmiina ole, vaikka kirjakaupat ja kirjastot, ullakoista ja mummojen keittiöistä puhumattakaan, pullistelevat erilaisia kasvatus- ja kehitysoppaita.

Tavallaan lohduttaa, toisaalta myös kauhistuttaa, kun lukee psykologi, psykoterapeutti Mirja Sinkkosen haastattelua pari vuotta vanhasta lehdestä. Haastattelussa hän sanoo, että kaikki vanhemmat epäonnistuvat jossakin. Mutta on vaikea hyväksyä sitä, että vaikka lapsilleni haluaisin antaa kaiken hyvän ja soveltaa oikein kaiken tiedon mitä minulla on, en siltikään ole täydellinen. Ja sekin kuuluu vanhemmuuteen, että on epätäydellinen. Ilman epätäydellisyytensä tajuamista ei kaiketi voi olla täydellistä vanhemmuuttakaan.

Muistan kuulleeni senkin, että yksi tärkeimmistä asioista, joita vanhempi voi lapselle opettaa, on opettaa lapsi kohtaamaan ja sietämään pettymyksiä ja sitten auttaa häntä selviytymään pettymyksen yli. En voi pelastaa lastani elämän kolhuilta ja oikeastaan tärkeintä onkin auttaa häntä niistä yli. Olla läsnä ja kuunnella, yrittää auttaa lasta ymmärtämään omaa kokemustaan, tunteitaan ja tapojansa reagoida. Samalla hänelle rakentuu kokemus siitä, että hän itse selviää hankaluuksista ja apua on saatavilla silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsee.

Suomessa uskotaan ehkä liian aikaisin, että lapsi selviytyy kyllä ja pidetään hyvänä, jos lapsi on reipas ja itsenäinen jo aika varhain, viimeistään ala-asteen keskivaiheilla. Mutta kaikki lapset eivät ole ja aremmilla on oikeus olla pieniä juuri niin kauan kuin niin itse kokevat. En usko, että pakottamalla "isoksi" saavutetaan muuta kuin jännittyneitä ja huolestuneita, hylätyksi itsensä tuntevia lapsia. Olen ajatellut, että mieluummin tuen lasta, tai ainakin tarjoan apuani, hieman liikaa kuin jätän hänet miettimään yksin, miten hän kiperistä tilanteistaan selviää. Kun isommat lapsemme ovat kasvaneet, olen huomannut, että minulle kyllä tiedotetaan, kun olen liian avulias tai liian kiinnostunut heidän ongelmiensa ratkaisuista. Toisinaan taas olen huomannut, että apu ja tuki kelpaavat mainiosti.

Toivon, että en milloinkaan olisi niin väsynyt, kuormittunut, uupunut tai itseeni keskittynyt, että kadotan tuntosarveni ja herkkyyteni kuulla lastani. Toivon myös sitä, että ymmärtäisin riittävän ajoissa vetäytyä ja etäältä katsoa, kuinka lapseni kypsyy ja on valmis kohtaamaan elämänsä haasteet ilman minua. Mutta silti toivon, että lapseni tietäisi, että vaikka näennäisesti olenkin etäällä, olen heti valmis astumaan eturiviin ja avustamaan tavalla tai toisella, kun hän sitä tarvitsee. Toivon, että pysähtymällä hänen kohdalleen yksivuotiaana, eskarilaisena, kymmenvuotiaana, murrosiässä ja aikuisuuden portilla kerron hänelle siitä, että haluan olla olemassa häntä varten.

Ehkäpä vanhemmuus onkin ainakin osaltaan sitä, että yhdessä lapseni kanssa selvitämme, millaisista aineksista hän on tehty ja millaiseksi muotoutunut? Vaikka olenkin hänen äitinsä, haluan silti säilyttää nöyryyden siinä, että hän itse saa määrittää itsensä ja löytää todelliset aineksensa. Haluan antaa hänelle mahdollisuuden kypsyä juuri sellaiseksi kakuksi, millaiseksi hän omilla aineksillaan on tarkoitettu. Toivon viisautta siihen, etten yritä maustaa näitä kakkuja reseptiin kuulumattomilla aineksilla vaan nimenomaan avustaa jokaista aromia tulemaan esiin ja antamaan osansa kokonaisuuteen. Toivon myös sitä, että vanhempana löytäisin oikeat muotit ja kakkuvuoat, jotta en laita korkeaksi tarkoitettua kakkua matalaan vuokaan tai päinvastoin.

Sydämestä todellakin nousee nöyrä huokaus siitä, että Jumala näyttäisi minulle, keitä he ovat! Itse en sitä voi täysin selvittää ja tarvitsen siihen ehdottomasti apua Häneltä, joka on kirjoittanut salassa näiden lasten reseptit!

p.s. Tämä leivonta meneekin päinvastoin kuin normaalisti eli ensiksi on kakku ja sitten ihmetellään, että mitä se oikeastaan sisältää!