Otatko vastaan?

Otatko vastaan?

Viime sunnuntaina alkoi jälleen uusi kirkkovuosi ja se tarkoittaa myös adventin aikaa. Kirkoissa ympäri Suomen kaikui Hoosianna -laulu ja samalla toivotettiin tervetulleeksi tämä aika vuoden kiertokulussa.

Millaisia ajatuksia ja tunteita sinulla tänä vuonna liittyy adventtiin? Herättääkö se iloa, kihelmöivää jännitystä, mukavaa kutkutusta, kiireen tuntua, levottomuutta, levollisuutta vai jouluisia tunnelmia? Onko adventtisi tänä vuonna erilainen kuin viime vuonna? Millainen olisi unelmiesi adventti? Mitä se sisältäisi ja millaisin valmisteluin haluaisit edetä kohti joulua?

Itselleni tämän vuoden adventti herättää vahvoja tunteita. Tiedän ja koen, että tänä vuonna on moni asia toisin kuin viime vuonna. Viime vuonna joulun aikaa ja jouluun valmistautumista väritti vahvasti luopuminen itselleni tärkeästä ja läheisestä ihmisestä. Se oli ainutlaatuinen matka kohti valoa, matka kohti ikuisuuden iloa. Yli adventin kestänyt matka päättyi siihen, että joulupäivän aamuna Jeesuksen syntymäjuhla muodostui meidän perheessä lopullisten hyvästien päiväksi. Joulupäivä tuolloin oli todella kaunis ja valoisa talvipäivä. Suru ja luopumisen haikeus on kulkenut mukana koko vuoden, mutta nyt muistot palaavat yllättävinä ja vahvoina mieleen erityisesti joulumusiikin kautta. Se on hämmentänyt.

Itse toivoisin adventiltani levollisuutta ja laskeutumista joulun iloon. Annan joulun valmistua vähitellen kotiin. Ensiksi on kynttilöiden ja tuikkujen vuoro, sitten vaihtuu osa pöytäliinoista, ikkunoille haetaan kyntteliköt, joululahjojen suunnittelua, reseptien lukua, joulukorttien hankintaa, sohvatyynyjen vaihtamisia jne. Pieniä, mutta merkityksellisiä rituaaleja, jotka saavat mielen odottamaan sitä, että suuri juhla koittaa aivan pian. Aikataulu kyllä pääsee useimpina vuosina yllättämään ja kiirekin kuuluu osaksi tätä valmistautumista.

Jouluna on hyvä aika koota yhteen mennyt vuosi, antaa muistoista muokkautua helmiä pujotettavaksi oman elämän kaulakoruun. Tällaisen vuoden sain, tällaisia asioita kirjautui elämäni kulkuun. Jouluna meillä on myös mahdollisuus ottaa vastaan suurin ja ihmeellisin joululahja, kun muistelemme Jeesuksen syntymää. Itse Jumala tuli ihmiseksi, laskeutui alas taivaasta osaksi tätä ihmisen elämää voidakseen valmistaa meille tien taivaaseen. Me emme itse voi omilla toimillamme, emme joulukiireellämme, emme koristeilla tai korteilla saada aikaiseksi sitä, että joulun suurin sanoma tulisi todeksi. Se on yhtä totta ja yhtä valmis joka hetki. Vaikka en jaksaisi tai ehtisi tehdä mitään joulutunnelman tai joulun eteen, voin silti ottaa vastaan lahjan, jonka itse Isä Jumala on minulle valmistanut. Yltäkylläisen ja täyden elämän Hänen suojassaan ja turvassaan. Minulla on joka hetki oikeus huutaa Jumalan puoleen Hoosianna – oi auta, oi pelasta!

Kotoillaan!

Kotoillaan!

Paljon puhutaan mm. ajanhallinnasta, arjen kalenteroinnista, harrastuskuljetuksista, ulkopuolisen siivousavun ostamisesta, viikonloppujen työläydestä ja perheen laatuajasta, kun puheissa on lapsiperheen elämä nykyaikana. Ja tottahan se on, että monissa perheissä juostaan kilpaa erilaisten harrastusten aikataulujen ja muun elämän aikataulujen välillä. Paljon olen miettinyt, että täytyykö olla niin? Onko vaihtoehtoja ja voiko asialle jotakin tehdä?

Silmiini sattui mielestäni mielenkiintoinen Carl Honorén haastattelu Honoré on kirjoittanut kaksi kirjaa hitaammasta elämästä. Kumpaakaan kirjaa en vielä ole lukenut, mutta saattavat kyllä päätyä joululahjalistalle, sen verran tuo juttu mielenkiintoani herätteli. Honoré ihmettelee haastattelussa vanhempien tarvetta olla lastensa manageri, joka yrittää rakentaa lapselleen mahdollisimman hyvän harrastustaustan, jotta lapsi varmasti pärjää elämässä. Erilaiset lahjat ja kyvyt täytyisi hyödyntää, jotta lapsi voisi toteuttaa itseään ja löytää omat vahvuutensa mahdollisimman varhain. Honorén yksi ajatus oli, että kun perheessä monet illat menevät sitten sekä vanhemmilta että lapsilta ennalta suunnitellun kalenterin mukaisesti, ei perheelle jää aikaa olla yhdessä eikä vanhemmille jää aikaa olla kahdestaan tai vaalia keskinäistä suhdettaan. ”Bingo!” ajattelin minä.

Myös Kaarina Määttä kirjassaan Kestävä parisuhde tuo vahvasti esiin yhteisen arjen merkityksen parisuhteen keston ennustamisessa. Kun puolisot viettävät aikaa yhdessä tulevat he samalla kertoneeksi toisilleen tapahtumia ja sattumuksia päivän ajalta sekä voivat vaihtaa mielipiteitä tai suunnitella perheen yhteisten asioiden hoitamista. Mikäli paljon vapaa-aikaa vietetään omissa menoissa tai jakautuneena lasten harrastuksiin, ei silloin ole aikaa olla yhdessä. On totta, että silloin kasvetaan erilleen monellakin tasolla. Mutta jakamalla arkea arkisesti arjen keskellä voidaan kasvaa yhteen ja säilyttää yhteys, mitä meistä varmaankin suurin osa, ehkä jokainenkin, puolisoonsa kaipaa.

Luin sitten vielä myös haastattelun Anu Harkista, joka esiteltiin jutussa ”kotoilun” puolesta puhujana. Kotoilu oikeastaan koostaa tämän kaiken yhteen. Kotoilussa ollaan kotona ja tehdään kotoisia asioita. Kotoilu on leipomista, siivoilua, käsitöitä, puutarhahommia, tv:n katselua, oleilua, saunomista, ulkoilua, keskusteluja, ruoanlaittoa tai mitä vaan, mikä tuntuu kotoisalta. Ei ole kiire mihinkään ja pyjamassa voi viettää vaikka koko päivän, jos siltä tuntuu. Silloin on aikaa olla yhdessä ja antaa tilaa yhteenkuuluvuuden tunteen syntymiselle ja ajan myötä toivottavasti myös sen syvenemiselle.

Kun kotoillaan arkisesti, annetaan mahdollisuus sekä perheen aikuisille että lapsille kokea, että yhdessä on hyvä olla ja olemme riittävää seuraa toisillemme. Vastaleivottu leipä, hyvä ruoka, lämmin sauna, kynttilänvalo, ulkoilu sekä levollisuus ja rauha voivat antaa syvän ja pysyvän tunnekokemuksen siitä, että tähän perheeseen on hyvä kuulua. Sen kokemuksen varassa selviää sitten silloin, kun arki vie mennessään ja seuraava mahdollisuus kotoiluun häämöttää vasta tulevaisuudessa. Toivottavasti kuitenkin sellaisessa tulevaisuudessa, minkä pystyy hahmottamaan ja käsittämään, sillä ilon odottaminenkin on jo ilo sinänsä.

Suhteen alussa

Olen aloittanut uuden suhteen. Edellinen kumppanini muuttui yllättäen sekä mykäksi että näkymättömäksi eikä minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa nuorempaan ja tuoreempaan. Olin vain päässyt unohtamaan, miten työlästä tämä uuden suhteen luominen on... Korostettakoon nyt vielä erikseen sitä, että tässä kohtaa tulin hylätyksi, kun edellinen kumppani päätti aivan itsevaltaisesti vaihtaa maisemia – en olisi itse tähän eroon ollut halukas.

Alkuhuuma oli valtava. Oli ihana jälleen katsella ympärilleen, tutustua ehdokkaisiin, koskea jos uskalsi ja joidenkin ehdokkaiden kanssa tehdä vähän lähempääkin tuttavuutta. Olihan yksinolossa omat hankaluutensakin, mutta silti valinnanvapaus houkutteli ja teki hyvälle tuulelle ainakin ajoittain. Toisaalta oli hankalaa sovittaa uuden kumppanin etsintää tähän arkiruljanssiin ja lopulta annoinkin avustajalleni tehtäväksi hankkia minulle uusi kumppani, joka täyttäisi seuraavat ehdot: hyvännäköinen, selkeä, puhuu kanssani samaa kieltä ja sisältää elementtejä, joihin olen tottunut. Tämän tehtäväksiannon jälkeen saatoin keskittyä muihin asioihin ja odotella asioiden hoitumista.

Ensimmäisinä hetkinä uuden kumppanini kanssa jo totesin, että kyseessä on vähintäänkin arvaamaton yksilö, joka ei toimi niin kuin itse haluaisin tai olettaisin. Kun painoi väärästä napista, koko yhteys oli poikki samantien tai kumppanini aloitti jonkin omituisen ääntelyn, jonka tarkoitusperistä en aina voinut olla selvillä. Periaatteessa puhuimme onneksi samaa kieltä, mutta yhteisten käsitteiden määrittelyyn meni aikaa ja osan opimme toisistamme vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Tämä taisi olla haastavin ja turhauttavin kohta koko tutustumisvaiheessa...

Toimin myös niin kuin ihmiset yleensä toimivat eli uudessa kumppanissani oli paljon samoja piirteitä kuin edellisessäkin ja luulin sen helpottavan tutustumista. Mutta ei – tuttuus koitui pulmaksi, koska tämäkin osoittautui yksilöksi ja oli pakko tutustua juuri tähän kumppaniin, vanhat opit eivät toimineetkaan. Huomasin, etten voinutkaan olettaa, että ymmärrän tämän logiikkaa, kun olin edellisen kanssa tullut mielestäni kohtuullisen hyvin juttuun.

Lisäksi totesin, että olin ollut mainoksen uhri. Minut oli liian hyvin lumottu netissä ”löydä uusi kumppanisi helposti ja vaivattomasti”-kampanjoilla. Erehdyin kuvittelemaan, että elämäni tämän kumppanin kanssa nostaa minut arjen yläpuolelle, kumppanini ominaisuudet kohottavat ihmisarvoani, antavat minulle vapautta, tekevät minusta tavoitellumman, auttaa minua olemaan oleellinen osa tätä yhteiskuntaa ja olen aiempaa vakuuttavampi hänen kanssa kulkiessani kuin ilman häntä. Myönnän, menin täysin halpaan tässä kohtaa. Vaikka kumppani seuraakin minua joka paikkaan, omistautuu palvelulleni, on kiiltävä ja hyvännäköinen ja vakuuttaa kokonaisuudellaan, minä en silti ole muuttunut. Eikä asemani ole silti parantunut. Olen edelleen sama minä itse ja oikeastaan kumppanini älykkyys korostaakin omaa osaamattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni, toisinaan tunnen itseni todelliseksi tumpeloksi hänen seurassaan. Kumppanin omituisuudet saivat varsinkin suhteen alussa minut niin epävarmaksi, että harkitsin vakavasti suhteen lopettamista jo alkuunsa, ettei hankaluuksia ehdi tulla enempää.

Mutta vähitellen olen kuin olenkin alkanut tulla kumppanin kanssa toimeen. Kuin ihmeen kautta aloin yhtäkkiä ymmärtämään häntä! Voi sitä autuutta ja onnea! Siinä vaiheessa myös itseluottamukseni siihen, että kykenen suhteeseen sai kunnollista täsmähoitoa. En tiedä, miten se tapahtui, mutta aloin ymmärtämään hänen kieltään, käsitin hänen logiikkaansa ja ymmärsin, mitä hän tarkoitti lukuisilla minulle esittämillään kysymyksillä! Suhteemme sai täysin uutta sykettä ja innostuin oppimaan hänestä lisää ja pidempi suhde alkoi kuin alkoikin tuntua mahdolliselta. Kaikki olikin selkeää ja yhteinen tulevaisuus näytti ainoalta oikealta ratkaisulta. Olin valmis sitoutumaan häneen pidemmäksi aikaa ja luovuin aikeistani palauttaa hänet lähettäjälleen takaisin, myöskin hänet toimittanut deittipalvelu välttyi syytteiltä. Kumppani auttoi kärsivällisyydellään minua riittävästi ymmärtämään itseään ja omaa logiikkansa niin, että kiinnostus ei jäänytkään hetken huumaksi vaan uskon sen voivan muuttua syvälliseksi vuorovaikutussuhteeksi. Ei niin, että hän olisi täydellinen tai itse olisin täydellinen, mutta suhteessamme on aineksia muotoutua riittävän hyväksi ja se riittää minulle.

Halusin hänet ja vain hänet, ihanan ja hyvännäköisen uuden puhelimeni!

Sadonkorjuun evankeliumi

Omistan todella pienen puutarhan ja olen siitä onnellinen; suurempaa en pystyisi hoitamaan enkä haluakaan viettää kesääni puutarhahommissa. Mutta haluan, että puutarhastani on minulle jotakin iloa ja se ilo tulee aina todelliseksi näin loppukesästä, kun tulee sadonkorjuun aika. Sanana sadonkorjuu kuulostaa suurelta ja mahtipontiselta, mutta nykyisessä puutarhassani se tarkoittaa sitä, että poimin mansikoita kahdesta taimesta, vadelmia muutamasta taimesta ja karviaisia yhdestä pensaasta. Aiemmassa puutarhassani suurimman ja välillä myös liiallisen sadon tuottivat omenapuut, mutta nykyään niitä ei minulla ole muuta kuin taloyhtiön pihamaalla "yhteisomistuksessa".

Tämä sadonkorjuun aika pysähdyttää minut puutarhani pienuudesta huolimatta uudelleen ja uudelleen joka vuosi. Sadon koolla ei ole väliä, sillä iloitsen pienestäkin sadosta. En edes haaveile, että puutarhani mansikoista, vadelmista tai karviaisista riittäisi mitenkään säilöttäväksi tai pakastettavaksi. Minulle on tärkeintä, että voin ohi kävellessä pysähtyä päivittäin poimimaan kypsyneet marjat ja syödä ne itse tai jakaa ne yhdessä lasten kanssa.

Ja eilen jälleen muistin, miksi tämä aika minua niin puhuttelee. Saan poimia marjojani täysin ilman ansiota - jokainen marja on täysin lahjaa. Lähes tulkoon pysähdyin kuin seinään, kun tuo ajatus täytti mieleni. En tänäkään kesänä ole juurikan mitään tehnyt saadakseni herkutella marjoilla näin loppukesästä. Varsinkin näin helteellä olisi ollut ystävällistä marjojani kohtaan, että olisin muistanut niitä kastella eikä lannoituskaan varmaan olisi pahitteeksi ollut.

Mitä tässä elämässä oikeasti saa ilmaiseksi tai ilman, että siihen oletusarvoisesti liittyy jotakin omaa ansiota tai vaivannäköä? Onko jotakin, missä minua ei palkita omasta aktiivisuudesta tai rankaista passiivisuudesta? Saanko jotakin ilman ansiota? Ja käänteisenä kysymyksenä mietin, että annanko jotakin toisille ilman ansiota, osaanko joskus katsoa ihmisenä ihmistä ilman tuomitsevuutta tai ajatusta siitä, että toisen olisi ansaittava hyväksyntäni? Miksi tämä elämä on niin kovaa ja vaativaa?

Näitä kysymyksiä esittäessäni mieleeni tulee filosofi Esa Saarisen luento parisuhteen, ja miksei ihmissuhteiden yleisemminkin, hyvän ilmapiirin vaalimisesta. Saarinen kuvaili, miten helposti pettymysten keskellä siirrymme toteuttamaan pihtaamisen kostonkierrettä parisuhteessa sen sijaan, että yrittäisimme muuttaa kierteen kulkusuuntaa ja siirtyä anteliaisuuden kehälle. Kun jäämme vaille tarvitsemaamme, alamme kaivautua tahoillamme omiin poteroihimme ja päätämme, että koska en itse saa pari- tai ihmissuhteessa sitä, mitä tarvitsisin, en halua antaa myöskään mitään toiselle ihmiselle. Alamme vaatia, että toinen ansaitsisi jotenkin hyväksyntäni ja siten ansaitsisi tulla kohdelluksi edes jotakuinkin ihmisarvoisesti. Ja koska en itse anna mitään, ei toisellekaan synny halua huomioida minua. Tämän kierteen seuraukset voi uskoakseni monikin tunnistaa omasta elämästään: ilo kuihtuu, yhteys katoaa ja pettymykset lisääntyvät.

Mutta siirtymällä anteliaisuuteen voisin virvoittaa nuupahtanutta suhdetta, hämmästyttää läheisiäni, keventää tunnelmaa ja kertoa siitä, että maailmassa ei aina tarvitse ansaita ensiksi saadakseen jotakin hyvää. Voisin välittää viestiä siitä, että elämässä toinen ihminen voi olla hyväksytty, rakastettu ja välitetty vaikka ei olisikaan sitä ansainnut. Sitähän toivoisin itsekin silloin, kun kaikki ei ole mennyt ansiokkaasti tai hienosti, kun suunnitelmiin on tullut mutkia matkaan tai kun oma toimintani on aiheuttanut enemmän hankaluuksia kuin iloa. Olemme jokaikinen tässä elämässä sen arvoisia, että ansaitsisimme tulla kohdelluiksi ihmisinä, vaikka tekojemme tai tekemättä jättämistemme vuoksi emme sitä objektiivisesti arvioituna ansaitsisikaan. Anteliaisuus ja armollisuus koskettaa syvältä ja hoitaa paljon enemmän kuin vaatimus, kiristys ja rankaiseminen. Tulemalla puolitiehan vastaan, keittämällä iltateetä, hieromalla jalkoja, rapsuttamalla niskaa, halaamalla ja kiittämällä on mahdollisuus saada aikaan hyvän kierre, joka kantaa hedelmää ja siunausta mukanaan. Miten tänään voisin herättää ihmissuhteissani eloon marjojeni evankeliumin; halun ravita sinua, tuottaa sinulle iloa ja olla sinulle hyvä, vaikka täydellinen et olekaan? Antaa jotakin ansiotta?

Emoajatuksia

Aloitin oman äitiysurani hieman yli 15 vuotta sitten. Urani alkuun liittyi monenlaisia kysymyksiä ja ihmetyksen aiheita, sekä itselle että muillekin ihmisille. Nykyää ajattelen, että toki olin kovin nuori tuolloin, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että nuoruus ei automaattisesti tarkoita osaamattomuutta tai vastuuttomuutta. Ja esikoisemme teki tuon uran aloittamisesta kohtuullisen mutkatonta, minkä kiitollisena jo tuolloin ymmärsin vastaanottaa. Silti seurana oli aika pitkäänkin suuri epävarmuus ja huoli siitä, miten osaan ja miten selviydyn. Noihin aikoihin kirjoittelin jonkin verran ajatuksiani pieniin runon muotoihin ja mielessäni on jostakin syystä viime päivinä ollut erityisesti yksi niistä:

"Nämä äitinä olemisen saappaat taitavat olla minulle liian isot.
Tule sinä Jumala ja ole kuin villasukat;
lämmitä ja täytä tila, joka minulta jää tyhjäksi.
...Mutta eikös kunnon saappaissa olekin aina kasvunvaraa?"

Nyt esikoiseni rippijuhlat lähestyvät ja huomaan, että kohtuullisen hyvin olen kaiketi onnistunut täyttämään nuo äitiyden saappaat. Samalla herää uusia kysymyksiä siitä, miten kannustaa ja tukea lasta siivilleen, auttaa häntä löytämään oman elämänsä suunta ja rohkaista irrottamaan meistä, äidistänsä ja isästänsä. Onneksi saa vähitellen päästää irti ja nostaa kättä heilutukseen. Kerrasta ei tarvitse lastaan elämälle luovuttaa ja se tuntuu hyvältä. Varmaankin molemmat, sekä minä että lapseni, tarvitsemme tämän siirtymäajan. Sydämestä nousee nöyrä rukous siitä, että Jumala kaikkivaltiaana pitäisi lapsestani huolta silloin, kun en itse enää ole vieressä jatkuvasti.

Varmaankin äitiyden saappaisiin liittyy aina tietty määrä riittämättömyyttä ja jollakin lailla kohdistamatonta syyllisyyttäkin. Vain harvoin tuntee yltävänsä niihin mittoihin, mitä itse itseltään äitinä odottaa ja aina huomaa, että paremminkin olisi voinut lapsiaan kohdella ja kohdata. Saappaat eivät siis pääse täyttymään ja kasvunvaraa jää aina. Toisaalta, liian pienetkin saappaat olisivat tukalat ja onkin luotettava siihen, että juuri minun tapani olla äiti on riittävä ja täyttää minulle annetun tehtävän riittävästi. Ja vaikka olinkin nuori, kun tämä ura kohdallani alkoi, on minua vuosien varrella lohduttanut useasti se ajatus, että jokainen meistä äideistä aloittaa nollasta. Ja jokainen äiti uskoakseni ainakin ajoittain kokee, että olisi lämmittävien villasukkien tarpeessa. Itselleni on tällä uralla ollut merkittävää, että olen saanut luottaen pukea päälleni ja kääriytyä lämmittelemään juuri Taivaallisen Isän kutomien sukkien ympärille silloin, kun omat jalat eivät ole riittäneet saappaita täyttämään. Oikeastaan en haluaisikaan täyttää niitä kokonaan itse, sillä niin avuttomaksi ja pieneksi tunnen itseni näissä saappaissa edelleen... Haluan myös pitää kasvunvaraa näissä saappaissa, jotta on jotakin, mitä tavoitella, koska kukaan, edes äidit, eivät ole milloinkaan valmiita.

Myöhäinen äitienpäivätervehdys tässä samalla meille kaikille äideille!