Höyhenenkevyt enkelisiivous

Voi olla, että olen tämän kanssa jo myöhässä, mutta vaikka vastaisuuden varalle lainaan tässä parasta koskaan lukemaani tai näkemääni joulusiivousohjetta. Kiitos siitä kuuluu Anna-Mari Kaskiselle ja tämän siivin toivotan sinulle ihanaa, levollista, neutinnollista, mukavaa, onnellista, jouluista ja okei, myös siistiä, joulun aikaa!

1. Sytytä kynttilöitä eri puolille kotiasi.

2. Laita soimaan joulumusiikkia.

3. Keitä lämmintä juotavaa: kahvia, glögiä tai teetä.

4. Käytä vain äänettömiä siivousvälineitä (huiskuja, harjaa, rättejä)

5. Ota lähietäisyydelle kolme pussia: yksi roskille, yksi keräyspaperille ja yksi tavaroille, joiden omistajasta, käyttötarkoituksesta tai vakinaisesta olinpaikasta ei ole tarkempaa tietoa.

6. Liiku rauhallisesti ja lajittele vastaantulevat tavarat kolmeen pussiin sekä muut irtonaiset tavarat omille paikoilleen, jos niillä sellainen on.

7. Päätä, että mikään inhimillinen ei ole sinulle vierasta.

8. Älä herätä muita perheenjäseniä vaikka mieli tekisi ja vaikka he olisivat syyllistyneet sotkun synnyttämiseen.

9. Jos kuitenkin alat hermostua, avaa ikkuna tai astu parvekkeelle tai pihalle. Katso tähtitaivasta ja aseta mielipahaa herättänyt sotkuinen kohta oikeisiin mittasuhteisiin maailmankaikkeuden kanssa. Jos yö on pilvinen, kuvittele tähtitaivas.

10. Muista, että kaikki jää aina kesken.

11. Istahda siivouksen lomassa nauttimaan kynttilänvalosta, lämpimästä juotavasta ja joulumusiikista.

12. Muista, ketä varten siivoat, millaiseen ympäristöön hän syntyi ja millaiseen kotiin hän tänä jouluna tuntisi olonsa tervetulleeksi.

Saakoon joulun itseoikeutettu Syntymäpäiväsankari tulla vieraaksesi ja siunata sinuakin kaikella sillä hyvällä, minkä hän lahjana on meille halunnut ojentaa!

Otatko vastaan?

Otatko vastaan?

Viime sunnuntaina alkoi jälleen uusi kirkkovuosi ja se tarkoittaa myös adventin aikaa. Kirkoissa ympäri Suomen kaikui Hoosianna -laulu ja samalla toivotettiin tervetulleeksi tämä aika vuoden kiertokulussa.

Millaisia ajatuksia ja tunteita sinulla tänä vuonna liittyy adventtiin? Herättääkö se iloa, kihelmöivää jännitystä, mukavaa kutkutusta, kiireen tuntua, levottomuutta, levollisuutta vai jouluisia tunnelmia? Onko adventtisi tänä vuonna erilainen kuin viime vuonna? Millainen olisi unelmiesi adventti? Mitä se sisältäisi ja millaisin valmisteluin haluaisit edetä kohti joulua?

Itselleni tämän vuoden adventti herättää vahvoja tunteita. Tiedän ja koen, että tänä vuonna on moni asia toisin kuin viime vuonna. Viime vuonna joulun aikaa ja jouluun valmistautumista väritti vahvasti luopuminen itselleni tärkeästä ja läheisestä ihmisestä. Se oli ainutlaatuinen matka kohti valoa, matka kohti ikuisuuden iloa. Yli adventin kestänyt matka päättyi siihen, että joulupäivän aamuna Jeesuksen syntymäjuhla muodostui meidän perheessä lopullisten hyvästien päiväksi. Joulupäivä tuolloin oli todella kaunis ja valoisa talvipäivä. Suru ja luopumisen haikeus on kulkenut mukana koko vuoden, mutta nyt muistot palaavat yllättävinä ja vahvoina mieleen erityisesti joulumusiikin kautta. Se on hämmentänyt.

Itse toivoisin adventiltani levollisuutta ja laskeutumista joulun iloon. Annan joulun valmistua vähitellen kotiin. Ensiksi on kynttilöiden ja tuikkujen vuoro, sitten vaihtuu osa pöytäliinoista, ikkunoille haetaan kyntteliköt, joululahjojen suunnittelua, reseptien lukua, joulukorttien hankintaa, sohvatyynyjen vaihtamisia jne. Pieniä, mutta merkityksellisiä rituaaleja, jotka saavat mielen odottamaan sitä, että suuri juhla koittaa aivan pian. Aikataulu kyllä pääsee useimpina vuosina yllättämään ja kiirekin kuuluu osaksi tätä valmistautumista.

Jouluna on hyvä aika koota yhteen mennyt vuosi, antaa muistoista muokkautua helmiä pujotettavaksi oman elämän kaulakoruun. Tällaisen vuoden sain, tällaisia asioita kirjautui elämäni kulkuun. Jouluna meillä on myös mahdollisuus ottaa vastaan suurin ja ihmeellisin joululahja, kun muistelemme Jeesuksen syntymää. Itse Jumala tuli ihmiseksi, laskeutui alas taivaasta osaksi tätä ihmisen elämää voidakseen valmistaa meille tien taivaaseen. Me emme itse voi omilla toimillamme, emme joulukiireellämme, emme koristeilla tai korteilla saada aikaiseksi sitä, että joulun suurin sanoma tulisi todeksi. Se on yhtä totta ja yhtä valmis joka hetki. Vaikka en jaksaisi tai ehtisi tehdä mitään joulutunnelman tai joulun eteen, voin silti ottaa vastaan lahjan, jonka itse Isä Jumala on minulle valmistanut. Yltäkylläisen ja täyden elämän Hänen suojassaan ja turvassaan. Minulla on joka hetki oikeus huutaa Jumalan puoleen Hoosianna – oi auta, oi pelasta!

Kotoillaan!

Kotoillaan!

Paljon puhutaan mm. ajanhallinnasta, arjen kalenteroinnista, harrastuskuljetuksista, ulkopuolisen siivousavun ostamisesta, viikonloppujen työläydestä ja perheen laatuajasta, kun puheissa on lapsiperheen elämä nykyaikana. Ja tottahan se on, että monissa perheissä juostaan kilpaa erilaisten harrastusten aikataulujen ja muun elämän aikataulujen välillä. Paljon olen miettinyt, että täytyykö olla niin? Onko vaihtoehtoja ja voiko asialle jotakin tehdä?

Silmiini sattui mielestäni mielenkiintoinen Carl Honorén haastattelu Honoré on kirjoittanut kaksi kirjaa hitaammasta elämästä. Kumpaakaan kirjaa en vielä ole lukenut, mutta saattavat kyllä päätyä joululahjalistalle, sen verran tuo juttu mielenkiintoani herätteli. Honoré ihmettelee haastattelussa vanhempien tarvetta olla lastensa manageri, joka yrittää rakentaa lapselleen mahdollisimman hyvän harrastustaustan, jotta lapsi varmasti pärjää elämässä. Erilaiset lahjat ja kyvyt täytyisi hyödyntää, jotta lapsi voisi toteuttaa itseään ja löytää omat vahvuutensa mahdollisimman varhain. Honorén yksi ajatus oli, että kun perheessä monet illat menevät sitten sekä vanhemmilta että lapsilta ennalta suunnitellun kalenterin mukaisesti, ei perheelle jää aikaa olla yhdessä eikä vanhemmille jää aikaa olla kahdestaan tai vaalia keskinäistä suhdettaan. ”Bingo!” ajattelin minä.

Myös Kaarina Määttä kirjassaan Kestävä parisuhde tuo vahvasti esiin yhteisen arjen merkityksen parisuhteen keston ennustamisessa. Kun puolisot viettävät aikaa yhdessä tulevat he samalla kertoneeksi toisilleen tapahtumia ja sattumuksia päivän ajalta sekä voivat vaihtaa mielipiteitä tai suunnitella perheen yhteisten asioiden hoitamista. Mikäli paljon vapaa-aikaa vietetään omissa menoissa tai jakautuneena lasten harrastuksiin, ei silloin ole aikaa olla yhdessä. On totta, että silloin kasvetaan erilleen monellakin tasolla. Mutta jakamalla arkea arkisesti arjen keskellä voidaan kasvaa yhteen ja säilyttää yhteys, mitä meistä varmaankin suurin osa, ehkä jokainenkin, puolisoonsa kaipaa.

Luin sitten vielä myös haastattelun Anu Harkista, joka esiteltiin jutussa ”kotoilun” puolesta puhujana. Kotoilu oikeastaan koostaa tämän kaiken yhteen. Kotoilussa ollaan kotona ja tehdään kotoisia asioita. Kotoilu on leipomista, siivoilua, käsitöitä, puutarhahommia, tv:n katselua, oleilua, saunomista, ulkoilua, keskusteluja, ruoanlaittoa tai mitä vaan, mikä tuntuu kotoisalta. Ei ole kiire mihinkään ja pyjamassa voi viettää vaikka koko päivän, jos siltä tuntuu. Silloin on aikaa olla yhdessä ja antaa tilaa yhteenkuuluvuuden tunteen syntymiselle ja ajan myötä toivottavasti myös sen syvenemiselle.

Kun kotoillaan arkisesti, annetaan mahdollisuus sekä perheen aikuisille että lapsille kokea, että yhdessä on hyvä olla ja olemme riittävää seuraa toisillemme. Vastaleivottu leipä, hyvä ruoka, lämmin sauna, kynttilänvalo, ulkoilu sekä levollisuus ja rauha voivat antaa syvän ja pysyvän tunnekokemuksen siitä, että tähän perheeseen on hyvä kuulua. Sen kokemuksen varassa selviää sitten silloin, kun arki vie mennessään ja seuraava mahdollisuus kotoiluun häämöttää vasta tulevaisuudessa. Toivottavasti kuitenkin sellaisessa tulevaisuudessa, minkä pystyy hahmottamaan ja käsittämään, sillä ilon odottaminenkin on jo ilo sinänsä.

Suhteen alussa

Olen aloittanut uuden suhteen. Edellinen kumppanini muuttui yllättäen sekä mykäksi että näkymättömäksi eikä minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa nuorempaan ja tuoreempaan. Olin vain päässyt unohtamaan, miten työlästä tämä uuden suhteen luominen on... Korostettakoon nyt vielä erikseen sitä, että tässä kohtaa tulin hylätyksi, kun edellinen kumppani päätti aivan itsevaltaisesti vaihtaa maisemia – en olisi itse tähän eroon ollut halukas.

Alkuhuuma oli valtava. Oli ihana jälleen katsella ympärilleen, tutustua ehdokkaisiin, koskea jos uskalsi ja joidenkin ehdokkaiden kanssa tehdä vähän lähempääkin tuttavuutta. Olihan yksinolossa omat hankaluutensakin, mutta silti valinnanvapaus houkutteli ja teki hyvälle tuulelle ainakin ajoittain. Toisaalta oli hankalaa sovittaa uuden kumppanin etsintää tähän arkiruljanssiin ja lopulta annoinkin avustajalleni tehtäväksi hankkia minulle uusi kumppani, joka täyttäisi seuraavat ehdot: hyvännäköinen, selkeä, puhuu kanssani samaa kieltä ja sisältää elementtejä, joihin olen tottunut. Tämän tehtäväksiannon jälkeen saatoin keskittyä muihin asioihin ja odotella asioiden hoitumista.

Ensimmäisinä hetkinä uuden kumppanini kanssa jo totesin, että kyseessä on vähintäänkin arvaamaton yksilö, joka ei toimi niin kuin itse haluaisin tai olettaisin. Kun painoi väärästä napista, koko yhteys oli poikki samantien tai kumppanini aloitti jonkin omituisen ääntelyn, jonka tarkoitusperistä en aina voinut olla selvillä. Periaatteessa puhuimme onneksi samaa kieltä, mutta yhteisten käsitteiden määrittelyyn meni aikaa ja osan opimme toisistamme vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Tämä taisi olla haastavin ja turhauttavin kohta koko tutustumisvaiheessa...

Toimin myös niin kuin ihmiset yleensä toimivat eli uudessa kumppanissani oli paljon samoja piirteitä kuin edellisessäkin ja luulin sen helpottavan tutustumista. Mutta ei – tuttuus koitui pulmaksi, koska tämäkin osoittautui yksilöksi ja oli pakko tutustua juuri tähän kumppaniin, vanhat opit eivät toimineetkaan. Huomasin, etten voinutkaan olettaa, että ymmärrän tämän logiikkaa, kun olin edellisen kanssa tullut mielestäni kohtuullisen hyvin juttuun.

Lisäksi totesin, että olin ollut mainoksen uhri. Minut oli liian hyvin lumottu netissä ”löydä uusi kumppanisi helposti ja vaivattomasti”-kampanjoilla. Erehdyin kuvittelemaan, että elämäni tämän kumppanin kanssa nostaa minut arjen yläpuolelle, kumppanini ominaisuudet kohottavat ihmisarvoani, antavat minulle vapautta, tekevät minusta tavoitellumman, auttaa minua olemaan oleellinen osa tätä yhteiskuntaa ja olen aiempaa vakuuttavampi hänen kanssa kulkiessani kuin ilman häntä. Myönnän, menin täysin halpaan tässä kohtaa. Vaikka kumppani seuraakin minua joka paikkaan, omistautuu palvelulleni, on kiiltävä ja hyvännäköinen ja vakuuttaa kokonaisuudellaan, minä en silti ole muuttunut. Eikä asemani ole silti parantunut. Olen edelleen sama minä itse ja oikeastaan kumppanini älykkyys korostaakin omaa osaamattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni, toisinaan tunnen itseni todelliseksi tumpeloksi hänen seurassaan. Kumppanin omituisuudet saivat varsinkin suhteen alussa minut niin epävarmaksi, että harkitsin vakavasti suhteen lopettamista jo alkuunsa, ettei hankaluuksia ehdi tulla enempää.

Mutta vähitellen olen kuin olenkin alkanut tulla kumppanin kanssa toimeen. Kuin ihmeen kautta aloin yhtäkkiä ymmärtämään häntä! Voi sitä autuutta ja onnea! Siinä vaiheessa myös itseluottamukseni siihen, että kykenen suhteeseen sai kunnollista täsmähoitoa. En tiedä, miten se tapahtui, mutta aloin ymmärtämään hänen kieltään, käsitin hänen logiikkaansa ja ymmärsin, mitä hän tarkoitti lukuisilla minulle esittämillään kysymyksillä! Suhteemme sai täysin uutta sykettä ja innostuin oppimaan hänestä lisää ja pidempi suhde alkoi kuin alkoikin tuntua mahdolliselta. Kaikki olikin selkeää ja yhteinen tulevaisuus näytti ainoalta oikealta ratkaisulta. Olin valmis sitoutumaan häneen pidemmäksi aikaa ja luovuin aikeistani palauttaa hänet lähettäjälleen takaisin, myöskin hänet toimittanut deittipalvelu välttyi syytteiltä. Kumppani auttoi kärsivällisyydellään minua riittävästi ymmärtämään itseään ja omaa logiikkansa niin, että kiinnostus ei jäänytkään hetken huumaksi vaan uskon sen voivan muuttua syvälliseksi vuorovaikutussuhteeksi. Ei niin, että hän olisi täydellinen tai itse olisin täydellinen, mutta suhteessamme on aineksia muotoutua riittävän hyväksi ja se riittää minulle.

Halusin hänet ja vain hänet, ihanan ja hyvännäköisen uuden puhelimeni!

Sadonkorjuun evankeliumi

Omistan todella pienen puutarhan ja olen siitä onnellinen; suurempaa en pystyisi hoitamaan enkä haluakaan viettää kesääni puutarhahommissa. Mutta haluan, että puutarhastani on minulle jotakin iloa ja se ilo tulee aina todelliseksi näin loppukesästä, kun tulee sadonkorjuun aika. Sanana sadonkorjuu kuulostaa suurelta ja mahtipontiselta, mutta nykyisessä puutarhassani se tarkoittaa sitä, että poimin mansikoita kahdesta taimesta, vadelmia muutamasta taimesta ja karviaisia yhdestä pensaasta. Aiemmassa puutarhassani suurimman ja välillä myös liiallisen sadon tuottivat omenapuut, mutta nykyään niitä ei minulla ole muuta kuin taloyhtiön pihamaalla "yhteisomistuksessa".

Tämä sadonkorjuun aika pysähdyttää minut puutarhani pienuudesta huolimatta uudelleen ja uudelleen joka vuosi. Sadon koolla ei ole väliä, sillä iloitsen pienestäkin sadosta. En edes haaveile, että puutarhani mansikoista, vadelmista tai karviaisista riittäisi mitenkään säilöttäväksi tai pakastettavaksi. Minulle on tärkeintä, että voin ohi kävellessä pysähtyä päivittäin poimimaan kypsyneet marjat ja syödä ne itse tai jakaa ne yhdessä lasten kanssa.

Ja eilen jälleen muistin, miksi tämä aika minua niin puhuttelee. Saan poimia marjojani täysin ilman ansiota - jokainen marja on täysin lahjaa. Lähes tulkoon pysähdyin kuin seinään, kun tuo ajatus täytti mieleni. En tänäkään kesänä ole juurikan mitään tehnyt saadakseni herkutella marjoilla näin loppukesästä. Varsinkin näin helteellä olisi ollut ystävällistä marjojani kohtaan, että olisin muistanut niitä kastella eikä lannoituskaan varmaan olisi pahitteeksi ollut.

Mitä tässä elämässä oikeasti saa ilmaiseksi tai ilman, että siihen oletusarvoisesti liittyy jotakin omaa ansiota tai vaivannäköä? Onko jotakin, missä minua ei palkita omasta aktiivisuudesta tai rankaista passiivisuudesta? Saanko jotakin ilman ansiota? Ja käänteisenä kysymyksenä mietin, että annanko jotakin toisille ilman ansiota, osaanko joskus katsoa ihmisenä ihmistä ilman tuomitsevuutta tai ajatusta siitä, että toisen olisi ansaittava hyväksyntäni? Miksi tämä elämä on niin kovaa ja vaativaa?

Näitä kysymyksiä esittäessäni mieleeni tulee filosofi Esa Saarisen luento parisuhteen, ja miksei ihmissuhteiden yleisemminkin, hyvän ilmapiirin vaalimisesta. Saarinen kuvaili, miten helposti pettymysten keskellä siirrymme toteuttamaan pihtaamisen kostonkierrettä parisuhteessa sen sijaan, että yrittäisimme muuttaa kierteen kulkusuuntaa ja siirtyä anteliaisuuden kehälle. Kun jäämme vaille tarvitsemaamme, alamme kaivautua tahoillamme omiin poteroihimme ja päätämme, että koska en itse saa pari- tai ihmissuhteessa sitä, mitä tarvitsisin, en halua antaa myöskään mitään toiselle ihmiselle. Alamme vaatia, että toinen ansaitsisi jotenkin hyväksyntäni ja siten ansaitsisi tulla kohdelluksi edes jotakuinkin ihmisarvoisesti. Ja koska en itse anna mitään, ei toisellekaan synny halua huomioida minua. Tämän kierteen seuraukset voi uskoakseni monikin tunnistaa omasta elämästään: ilo kuihtuu, yhteys katoaa ja pettymykset lisääntyvät.

Mutta siirtymällä anteliaisuuteen voisin virvoittaa nuupahtanutta suhdetta, hämmästyttää läheisiäni, keventää tunnelmaa ja kertoa siitä, että maailmassa ei aina tarvitse ansaita ensiksi saadakseen jotakin hyvää. Voisin välittää viestiä siitä, että elämässä toinen ihminen voi olla hyväksytty, rakastettu ja välitetty vaikka ei olisikaan sitä ansainnut. Sitähän toivoisin itsekin silloin, kun kaikki ei ole mennyt ansiokkaasti tai hienosti, kun suunnitelmiin on tullut mutkia matkaan tai kun oma toimintani on aiheuttanut enemmän hankaluuksia kuin iloa. Olemme jokaikinen tässä elämässä sen arvoisia, että ansaitsisimme tulla kohdelluiksi ihmisinä, vaikka tekojemme tai tekemättä jättämistemme vuoksi emme sitä objektiivisesti arvioituna ansaitsisikaan. Anteliaisuus ja armollisuus koskettaa syvältä ja hoitaa paljon enemmän kuin vaatimus, kiristys ja rankaiseminen. Tulemalla puolitiehan vastaan, keittämällä iltateetä, hieromalla jalkoja, rapsuttamalla niskaa, halaamalla ja kiittämällä on mahdollisuus saada aikaan hyvän kierre, joka kantaa hedelmää ja siunausta mukanaan. Miten tänään voisin herättää ihmissuhteissani eloon marjojeni evankeliumin; halun ravita sinua, tuottaa sinulle iloa ja olla sinulle hyvä, vaikka täydellinen et olekaan? Antaa jotakin ansiotta?

Emoajatuksia

Aloitin oman äitiysurani hieman yli 15 vuotta sitten. Urani alkuun liittyi monenlaisia kysymyksiä ja ihmetyksen aiheita, sekä itselle että muillekin ihmisille. Nykyää ajattelen, että toki olin kovin nuori tuolloin, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että nuoruus ei automaattisesti tarkoita osaamattomuutta tai vastuuttomuutta. Ja esikoisemme teki tuon uran aloittamisesta kohtuullisen mutkatonta, minkä kiitollisena jo tuolloin ymmärsin vastaanottaa. Silti seurana oli aika pitkäänkin suuri epävarmuus ja huoli siitä, miten osaan ja miten selviydyn. Noihin aikoihin kirjoittelin jonkin verran ajatuksiani pieniin runon muotoihin ja mielessäni on jostakin syystä viime päivinä ollut erityisesti yksi niistä:

"Nämä äitinä olemisen saappaat taitavat olla minulle liian isot.
Tule sinä Jumala ja ole kuin villasukat;
lämmitä ja täytä tila, joka minulta jää tyhjäksi.
...Mutta eikös kunnon saappaissa olekin aina kasvunvaraa?"

Nyt esikoiseni rippijuhlat lähestyvät ja huomaan, että kohtuullisen hyvin olen kaiketi onnistunut täyttämään nuo äitiyden saappaat. Samalla herää uusia kysymyksiä siitä, miten kannustaa ja tukea lasta siivilleen, auttaa häntä löytämään oman elämänsä suunta ja rohkaista irrottamaan meistä, äidistänsä ja isästänsä. Onneksi saa vähitellen päästää irti ja nostaa kättä heilutukseen. Kerrasta ei tarvitse lastaan elämälle luovuttaa ja se tuntuu hyvältä. Varmaankin molemmat, sekä minä että lapseni, tarvitsemme tämän siirtymäajan. Sydämestä nousee nöyrä rukous siitä, että Jumala kaikkivaltiaana pitäisi lapsestani huolta silloin, kun en itse enää ole vieressä jatkuvasti.

Varmaankin äitiyden saappaisiin liittyy aina tietty määrä riittämättömyyttä ja jollakin lailla kohdistamatonta syyllisyyttäkin. Vain harvoin tuntee yltävänsä niihin mittoihin, mitä itse itseltään äitinä odottaa ja aina huomaa, että paremminkin olisi voinut lapsiaan kohdella ja kohdata. Saappaat eivät siis pääse täyttymään ja kasvunvaraa jää aina. Toisaalta, liian pienetkin saappaat olisivat tukalat ja onkin luotettava siihen, että juuri minun tapani olla äiti on riittävä ja täyttää minulle annetun tehtävän riittävästi. Ja vaikka olinkin nuori, kun tämä ura kohdallani alkoi, on minua vuosien varrella lohduttanut useasti se ajatus, että jokainen meistä äideistä aloittaa nollasta. Ja jokainen äiti uskoakseni ainakin ajoittain kokee, että olisi lämmittävien villasukkien tarpeessa. Itselleni on tällä uralla ollut merkittävää, että olen saanut luottaen pukea päälleni ja kääriytyä lämmittelemään juuri Taivaallisen Isän kutomien sukkien ympärille silloin, kun omat jalat eivät ole riittäneet saappaita täyttämään. Oikeastaan en haluaisikaan täyttää niitä kokonaan itse, sillä niin avuttomaksi ja pieneksi tunnen itseni näissä saappaissa edelleen... Haluan myös pitää kasvunvaraa näissä saappaissa, jotta on jotakin, mitä tavoitella, koska kukaan, edes äidit, eivät ole milloinkaan valmiita.

Myöhäinen äitienpäivätervehdys tässä samalla meille kaikille äideille!

Tahtojen taistelua

Kaikki, jotka ovat parisuhteessa eläneet, tietävät, että iso osa parisuhteen arkea on ratkaisujen ja päätösten tekeminen isoissa ja pienissä asioissa. Ajoittain on haastavaa löytää yhteistä mielipidettä ja yhteistä ymmärrystä siitä, mitä päätetään ja mitä tehdään. Olen kiinnittänyt huomiota useamman kerran radiossa soivaan lauluun, jossa toistuu "jos sä tahdot niin" jatkuvasti ja siinä duettoa laulavat Jippu ja Samuli Edelman lupaavat toisilleen vaikka mitä, "jos sä tahdot niin". Lause jää helposti mieleen pyörimään ja ainakin itselleni on käynyt niin, että olen pohtinut sitä, mihin kaikkeen olisin valmis sen vuoksi, että puolisoni sitä toivoisi. "Jos sä tahdot niin" on samaan aikaan houkutteleva, mutta myös imelä lause.

Suhteen alussa lähtökohta on se, että mielellään tekee niin kuin toinen toivoo. Varmasti kyse on pitkälle miellyttämisen halusta, mutta myös oikeasta rakkaudesta siinä, että haluaa toiselle vain parasta ja kaikkea hyvää. Ja on imartelevaa, jos itse voi tavalla tai toiselle olla tuomassa sitä kaikkea rakkaimpansa elämään. Tutustumisvaiheessa myös muistaa aika ihmellisen paljon sellaisia asioita, joista tietää toisen pitävän. Kaupassa muistaa rakkaan suosikkisuklaan, osaa ostaa oikeanlaisia kukkasia, muistaa nauhoittaa toisen suosikki tv-sarjan, tekee mielellään rakkaansa lempiruokaa, ylimääräinen kuljetuskeikka ei haittaa, univelka ei väsytä jne. Eletään romanssia ja suorastaan sulaudutaan ei paitsi fyysisesti yhteen, myös tahdot, toiveet ja pyrkimyksetkin vaikuttavat olevan kovin samanlaiset. "Jos sä tahdot niin", on enemmän kuin totta.

Kun aikaa kuluu, romanssi alkaa menettää otettaan. Kun kaupasta unohtuu herkkusuklaa, kun uni on tärkeämpää kuin syvälliset keskustelut, kun kukkaset kuihtuvat maljakkoon, kun ravintolaillalliset vaihtuvat kaupasta ostettuun valmismakaronilaatikkoon ja mennään eri aikaan nukkumaan, saattaa tunnuslausekin muuntua "vaikka sä tahtoisit niin"-lauseeksi. On aika ottaa etäisyyttää, hakea omaa tahtoa, testata suhteen kestävyyttä erillään olossa ja testata sitä, miten kestävää rakkaus ja välittäminen on. Pettymysten keskellä ei kummallakaan ole kiinnostusta miettiä sitä, mitä toinen toivoisi ja saattaa tuntua täysin samantekevältä, mitä toinen tahtoo. Oma mieli saattaa sitäkin enemmän askaroida sen kanssa, mitä vaille itse jää suhteessa. Ja koska ei itse saa sitä, mitä tahtoisi, ei halua mitään hyvää antaa toisellekaan. Filosofi Esa Saarinen kerran luennollaan nimesi tämän kierteen "pihtaamisen kostonkierteeksi" ja taisi osua enemmän kuin oikeaan...kyse on siitä, että kumpikaan ei halua antaa ensiksi enempää kuin itse on saanut.

Kostonkierre katkeaa, kun toinen päättää sen katkaista. Silloin ehkä palautuu mieleen "jos sä tahdot niin". Parisuhde ei ole pelkästään ottamista tai antamista, se on vastavuoroista jakamista, jaettua kumppanuutta. Pitkässä parisuhteessa on välttämätöntä myöskin päivittää tahtoja ja toiveita puolin ja toisin. Vuosien varrella molemmat muuttuvat, kun ikäkausikriisit ravistelevat, perhekoko mahdollisesti muuttuu, työtehtävät muuttuvat, elämänarvot joutuvat punnintaan jne. Kukaan ei kerta kaikkiaan voi pysyä samanlaisena koko elämäänsä ja osa hyvää parisuhdetta onkin pysyä paitsi omassa myös puolisonsa muutoksessa mukana. Kun kumppanuusvaihetta vielä haetaan pettymysten jälkeen, pysähdytään usein miettimään sitä, mitä kumpikin jatkossa haluaa itseltään, omalta elämältään ja parisuhteeltaan. Omaa tahtoa ei voi tavoittaa ellei tunne itseään riittävästi ja ellei ole riittävästi perillä omista tarpeistaan ja toiveistaan. Ja jotta puolisolla on minkäänlaisia mahdollisuuksia ottaa viestiä vastaan, täytyy olla valmis kertomaan itsestään, omista tarpeistaan ja tunteistaan. Tässä kohtaa mikään pihtaaminen ei kannata, sillä hyvä parisuhde syntyy anteliaisuudesta ja jakamisesta.

Kun päivitystyötä on tehty riittävästi, on aika katsoa, mitä on saatu selville kummankin tahdosta. SIlloin se, että "Jos sä tahdot niin" saattaakin olla ratkaisevaa. Puolison arvostaminen, kunnioittaminen, ymmärtäminen ja hänelle hyvää toivominen voi kiteytyä toisinaan tuohon neljän sanan lauseeseen. Aina ei olekaan tärkeintä se, että saa oman tahtonsa läpi. Vastavuoroisessa parisuhteessa kummankin tahto on yhtä tärkeä ja yhtä paljon kunnioittamisen arvoinen. Kilpailuasetelma siitä, kumpi joustaa enemmän on turha ja vie suhdetta kohti aavikkoa, koska jatkuva velkominen näivettää ja kuivattaa hyvänkin suhteen.

Meidän tulisi parisuhteessakin, eikä vain muissa ihmissuhteissamme, kilpailla toinen toisemme kunnioittamisessa. Silloin ei kumpikaan tule tahtonsa, toiveidensa tai tarpeidensa kanssa nurkkaan ajetuksi tai vähätellyksi. Kun parisuhteen arjessa on riittävä tila kummankin toiveille ja tahdon ilmaisulle, kykenevät molemmat tarpeen mukaan luopumaan omasta tahdostaan ja toiveistaan yhteisen hyvän eteen. Silloin tulee todeksi se, että parisuhteessa ei aina voi olla samaan aikaan sekä oikeassa että naimisissa. Toisinaan on valittava ja todettava, että "jos sä tahdot niin". Kunhan sen tekee vapaaehtoisesti, puolisoaan kunnioittaen ja hänelle hyvää toivoen niin, ettei seuraavan riidan aikana ala velkomaan ja muistuttelemaan, että silloinkin annoin periksi. Vastavuoroisessa ja kunnioittavassa ilmapiirissä tuo "Jos sä tahdot niin" on mitä puhuttelevin ja hoitavin rakkauden ja välittämisen ilmaisemisen muoto.

Leikkiä arjessa

"Jos kyseessä on lapsiperhe, jonka arki on usein raadollisen raskasta, on kotitöiden jako parasta esileikkiä". Tämä lause unisena sunnuntaiaamuna sai aivonystyrät surraamaan. Luin hiljaisessa aamussa Sana-lehteä, missä lainattiin seksuaaliterapeutti Leena Malisen sanoja toisessa lehdessä. Lähteen luotettavuutta en epäile, joten uskallan siitä näin kirjoittaa. Ja niin tai näin, lauseen sisältö kaikessa arkisuudessaan vaikuttaa osuvalta ja todelta.

Parisuhteen hoitamisesta puhutaan usein siten, että se on kerran vuodessa tapahtuva "karkaaminen" hotelliin, hyvä illalllinen romanttisessa ja tunnelmallisessa ravintolassa silloin tällöin, parisuhdeviikonloppuun osallistuminen tai jotakin muuta mikä poikkeaa arjesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikelle tuolle on hyvä olla tilaa ja aikaa, mutta todellinen parisuhteen hoitaminen kyllä tapahtuu tiskipöydän äärellä tiistaina illalla harrastuskuljetusten, laskujen maksamisen, tiskipöydän siivoamisen ja seuraavan päivän kouluretken eväiden tekemisen lomassa. Jos ei silloin, niin milloin sitten?

Itse ajattelen niin, että parisuhteen hyvinvointi pitkälti lepää ja nousee siitä, että kunnioitan puolisoani. Arvostan häntä ihmisenä (en siis ainoastaan puolisona tai kotitalousapuna) ja haluan olla herkkä kuulemaan, mitä hänelle kuuluu, mitä hän tarvitsee. Kun arki syö ja kuluttaa, ei aina voi olla parhaimmillaan ja sille täytyy olla tilaa. Jos jonakin tiistaina toinen meistä on lopen väsynyt tai uupunut, ei silloin ole kohtuullistakaan alkaa odottamaan mitään supersuorituksia illan aikana lasten tai kotitöiden kanssa. Sen verran joustoa on arkeen hyvä sisällyttää, ettei aina tarvitse paahtaa täysillä ja jaksaa suorittaa iltaisinkin kaikkea minuuttiaikataululla.

On sanottu, että hyvä parisuhde on sellainen, missä yleensä saa sitä,mitä tarvitsee ja silloin kun ei saa, voi ammentaa niistä ajoista ja siitä kokemuksesta, kun on saanut tarvitsemansa. Aina ei tarpeet kohtaa ja aina ne eivät tule täydellisesti tyydytetyiksi. Mutta olisi toivottavaa, että ne useammin tulisi kohdatuiksi ja huomioiduiksi kuin huomiotta jätetyiksi. On näännyttävää, jos parisuhteessa pitkään joutuu elämään niin, että kokee olevansa enemmän antajana kuin saajana. Näännyttävää on toki sekin, jos kumpikaan ei pitkiin aikoihin koe saamisen riemua tai antamisen iloa - jos kuljetaan rinnakkain, mutta täysin vailla kosketusta ja yhteyttä toisen kanssa.

Mikäli yhteys on kadonnut, sitä ei välttämättä löydykään hotellissa vietetyn yön jälkeen tai ravintolaillallisella. Voi käydä päinvastoin, jos korkealle asetetut odotukset ja toiveet romantiikasta eivät toteudu ja yhteyttä ei löydy. Kotiin palatessa olo saattaa olla entistä tyhjempi ja parisuhde tuntua entistä merkityksettömämmältä.

Mutta uskon vakaasti arjen voimaan ja yhteyttä ylläpitävään voimaan. Siihen, että päivittäin vaihdetaan kuulumisia, jaetaan ajatuksia, puhutaan edes jostakin ja yritetään katsoa silmiin ja halata. Vaikka se ei välttämättä sytytäkään mitään suurta tunteiden paloa, se ylläpitää yhteyttä ja kokemusta siitä, että minulla on oikea suhde puolisoni kanssa. Vaikka arjen yhteys ei olisikaan esileikkiä siinä tarkoituksessa, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, palvelee se sitä, että sitten kun tulee hotelliviikonlopun vuoro, on olemassa yhteys, joka on helposti puhallettavissa yhteiseksi riemuksi ja iloksi yhteydestä ja yhteisestä parisuhteesta. Silloin kaikki ne kohtaamiset arjessa ja kotitöiden jakaminen, kunnioittava ilmapiiri, toinen toisensa huomioiminen saavat palkkansa ja arkiesileikin jänne osoittautuu kantavaksi.

Mitä voisin itse tehdä tänään, että vaalisin suhdettani puolisooni ja voisin välittää hänelle sitä, että hän on minulle tärkeä ja rakas?

Kotona

Lapset matkalla mummilaan, koti riittävästi siivottuna, hyvin nukuttu yö, ulkona ihana talvisää, hyvää kahvia kupillinen, sopivasti kaapista löytyneenä muutama pala marjoin maustettua Fazerin sinistä, taustalla soimassa Juha Tapio, Rakkain pian saapumassa kotiin, hiljaisuus ympärilläni ja sielun aikaa levätä. Tätä on taivas tällä hetkellä.

Milloin viimeksi olen ollut näin kotona? Kotona aivan yksin ilman velvotteita ja kotona omassa itsessäni. Kun viiletän ja viipotan, päivät toisensa jälkeen mietin enemmän muiden ihmisten asioita kuin omiani, jää sieluni helposti matkan varrelle. En oikein tiedä, minne se jää, mutta tunnen, että mukana se ei oikein ole. Se on kai murehtimassa tapahtunutta tai huolehtimassa tulevasta, mutta hetkeen sitä on vaikea saada mukaan ja pysähtymään. Ajatukseni laukkaavat, sydämeni tykyttää, käteni tekevät, suuni puhuu ja jalkani liikkuvat, mutta sieluni leijailee jossakin omillaan etsien paikkaa mihin asettua.

Tällaisissa hetkissä, kun olen kotona itsessäni ja koen vahvasti istuvani juuri tässä, tunnen miten olen kokonaan tässä ja nyt, kehoni huokuu levollisuutta ja imee sisäänsä joutilaisuutta, hymy hiipii väkisinkin muuten niin totisille huulilleni, rentous saavuttaa lihasteni solut ja meleni alkaa nautiskella. Näitä hetkiä vailla olen tässä ruuhkavuosien hullussa tahdissa ja pyörityksessä.

Senkö takia näännyn ja ilo karisee, kun en huomaa vaalia itseäni? Kun en huomaa, miten tarvitsen sitä, että kukaan ei kysy mitään, kukaan ei halua mitään näkökulmaa, kukaan ei tarvitse neuvoa. Ei yhtään vuorovaikutusta, ei mitään vaatimusta. Saan keskustella kerrankin ainoastaan itseni kanssa, kuulostella kehoani ja kuunnella ajatuksiani, jotka seikkailevat mitä ihmeellisimmissä asioissa. Lepään.

Silloin uskaltaa sielunikin jälleen asettua varovasti taloksi ja tulla minuun. Koputtelee ovellani ja kysyy, että olisiko tilaa, voisiko tulla käymään ja ehkä asettumaan pidemmäksikin aikaa. Haluan avata sille oven, toivottaa tervetulleeksi. Minun on muistettava, että ovi itseeni sieluni taloksi asettumiselle on suljettu sisältäni käsin ja minulla on avaimet, joilla sen saan auki. On muistettava rakastaa itseään ja huolehdittava itsestään, jotta on mistä ammentaa sitten, kun elämän kohina jälleen vie mukanaan. Haluan useammin istahtaa sieluni kanssa kahvikupin ääreen ja kysyä, että mitä kuuluu ja miten voit. Pukeutua pyjamaan ja villasukkiin, istua sohvalla kynttilän valossa, katsoa silmiin, lohduttaa ja silittää tarpeen mukaan. Tervetuloa kotiin, sieluni!

Olennainen

Jostakin syystä kahden viime viikon aikana olen toistuvasti ollut tilanteissa, missä olen pohtinut kaikkea sitä, mitä seksuaalisuudesta ja sen eri puolista puhutaan, opetetaan, kommentoidaan ja korostetaan. Aivoni ovat saaneet tilanteista paljon ajattelemisen aihetta ja yritän nyt jotakin siitä saada vuodatettua tähän tekstiin.

Kuulin sivusta keskustelua, missä pohdittiin nykyisten nuorten tietoisuutta seksiin liittyvistä asioista. Keskustelijat pohtivat ansiokkaasti sitä, että nuoret saavat tällä hetkellä seksiin liiittyvän tietonsa pääasiassa toisiltaan ja internetistä. Aikaisemmat sukupolvet eivät ole saaneet sitä edes toisiltaan, kodista ja vanhemmista puhumattakaan. Itse taidan kuulua välimaastoon - jotakin tuli varmaan jo kotoa mukaan, koulussa annetiin hieman ehkäisyvalistusta ja muistan selvästi, miten parhaan ystäväni kanssa piilouduin kirjaston hyllyjen väliin tutkimaan aiheeseen liittyviä kirjoja. Kotiin niitä ei kehdannut viedä, ei tietenkään. Muistan myös ystäväni serkkupojan kätkön metsässä, missä oli jokunen kulunut miestenlehti aiheeseen liittyen ja niihinkin tutustuin (tehtäköön siitäkin tässä nyt tunnustus). Paras opettaja on sittenkin tainnut olla itse elämä ja parisuhde, kun on ollut pakko oppia ja opetella, puolin ja toisin.

Jos jostakin olen lapsiani ajatellen huolissani, niin netin tarjonnasta ja sen antamasta "tiedosta". Monen ystäväni kanssa olen hämmästynyt sitä, miten helposti ja yllättäen lapset löytävät kaiken ruman seksiin liittyvän netistä. Aika moni meistä vanhemmista, vaikka tiedämmekin netin vaarat, yllättäen olemme todenneet, että lapsemme ovat ehtineet ennen meitä. Hakusanat ovat olleet viattomia, mutta löytyneet sivut ovat olleet kaikkea muuta. Hätkähdyttää ajatella, että ne sivut ovat lapseni ensimmäisiä kosketuksia seksiin; kahden ihmisen väliseen intiimisuhteeseen. Siltä haluaisin lapseni todellakin varjella! On onneksi olemassa tehokkaita suojausohjelmia, joilla nämä sivut saadaan suodatettua pois käytöstä.

Itse satuin Väestöliiton sivuille, missä on murrosikäisille tarkoitetut ansiokkaat sivut ja ilahduin. Ilahduin, että jossakin puhutaan onneksi myös muusta kuin tekniikasta, taudeista ja ehkäisystä. Puhutaan myös välittämisestä, tutustumisesta ja odottamisesta. Myös Tosi Rakkaus Odottaa sivut antavat uskoa siihen, että toisinkin voi ajatella.

Olin myös tilanteessa, missä Kaija Maria Junkkari puhui otsikolla "Kaunis nainen ja tietoinen seksuaalisuus". Valtava aihe ja vie ajatuksia myös syviin vesiin, mutta silti niin antoisaa asiaa pohdittavaksi. Kaikki me tavoittelemme ympärillemme kauneutta ja sellaista ympäristöä, missä on hyvä olla. Mutta myös me aikuiset käytämme seksiä ja seksuaalisuuttamme siihen, että rikomme itseämme emmekä anna seksuaalisuuden olla elämässämme kauneuden palveluksessa. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan.

Minussa asuu jonkun kokoinen kansalaisaktivisti ja nyt huomaan, että se heräilee talviuniltaan. Mitä voin tehdä, että tämä seksin korostaminen vaihtuisi seksuaalisuuden vaalimiseen? Miten voin vanhempana tukea lastani arvostamaan itseään niin paljon, ettei hän edes nuoruuden huumassa rikkoisi itseään ja ajattelisi, että "olisi jo pitänyt" tai "kaikki muutkin ovat jo.."? Millä tavoin itse osaisin elää niin, että olisin kotona itsessäni ja nauttisin siitä, mitä olen, enkä haikailisi sitä, mitä en ole? Osaammeko aikuisinakaan erottaa seksiä ja seksuaalisuutta? Miten muistaisin puhua niistä kahtena eri asiana? Entä mitä on erotiikka, mitä on porno ja miten ne ja seksuaalisuus liittyvät yhteen?

Kaija Maria Junkkarin luennolla kolahti varmastikin syvimmin se, että seksuaalisuus ei ole teknistä, tekniikkaa ja suorittamista. Seksuaalisuus on olemista. Olemista itsessäni, olemista ja elämistä naisena tai miehenä. Seksuaalisuus toteutuu meissä ilman, että se heijastuu tai toteutuu toisen ihmisen kautta. Vaikka olisin yksin tässä maailmankaikkeudessa, olisin nainen tai olisin mies. Seksi on sitten aivan toinen juttu ja siihen liittyy tekeminen ja teot; sekä hyvässä että pahassa. Ja mieluummin tietenkin hyvässä, hoitavassa ja innostavassa mielessä. Seksuaalisuus on voima ja vimma, joka asuu minussa. Seksi ei pääse toteutumaan kohtaamisen tasolla, ellen ensiksi ole kotona itsessäni ja seksuaalisuudessani. Seksiä ei tule myöskään käyttää vallan, lohdutuksen tai koston välineenä. Se ei myöskään ole ratkaisu parisuhteen ongelmiin.

Junkkarin viesti oli, että seksuaalisuus ei ole tynnyri, joka pitkässä parisuhteessa vähitellen tyhjenee. Sen tulisi olla parisuhteessa lähde, joka pulppuuaa ja elähdyttää minua paitsi yksilönä myös meitä parina. On iso haaste tulla itsessään seksuaalisesti kotiin ja luopua suorittamisesta, tekniikkaan keskittymisestä, kelpaamisen tai kelpaamattomuuden kysymyksistä ja keskittyä elämiseen ja olemiseen naisena tai miehenä. Sitä on olenNainen.

Puhelimessa

Mitä teet, kun puhelimesi soi? Vastaatko aina vai jätätkö vastaamatta? Valitsetko ja millaisissa tilanteissa sitä, kenelle vastaat? Vastaatko tuntemattomiin numeroihin? Laitatko puhelintasi usein äänettömäksi tai peräti pois päältä? Miten toimit tekstiviestien kanssa? Vastaatko niihin heti vai maltatko olla vastaamatta ok:ta viimeisen viestin jälkeen?

Yleensähän sitä vaistomaisesti toimii niin, että kun puhelin soi, niin siihen vastaa. On sitten aika tai paikka mikä tahansa; kaupan kassalla, vessassa, junalippuja ostamassa, suihkuun mennessä, sämpylätaikinaa tehdessä, vaippaa vaihtaessa, autolla ajaessa jne. Tapana on, että puheluihin tai viesteihin vastataan aika lailla silloin, kun ne tulevat. Tai jos ei ehdi vastata, niin on pieni velvollisuudentunto olemassa siitä, että puhelimessa näkyviin tietoihin jotenkin reagoi. Ja jos ei reagoi, niin hetken päästä tulee kysymys, että missä olet tai näitkö viestin.

Olen miettinyt tätä asiaa siltä kannalta, että en välttämättä kovinkaan usein vastaa läheisilleni heidän yhteydenottoyrityksiinsä yhtä innokkaasti. Puolisoni keskustelunavauksia en huomaa, lapsilleni sanon usein "odota hetki", "mulla on nyt just tää kesken", "mä tulen kohta", "puhutaan huomenna" jne. Saattaa olla niin, että torjun kaikki nämä toteamalla tai antamalla toisen ymmärtää, että hetki on sopimaton tavalla tai toisella. Mutta annas olla, kun lehtimyyjä tai hyvän päivän tuttu soittaa, niin säntään vastaamaan puhelimeen ja kuulostan ainakin toisinaan jopa ystävälliseltä; "ei tässä mitään, autolla ajelen", "juuri ruokaa laittamassa", "kotona oleilen" jne. Ja puhelu saattaa hyvinkin viedän kymmeniä minuutteja siitä ajasta, kun voisin olla edes jonkinlaisessa yhteydessä samalla sohvalla röhnöttävään teiniini tai pelata innokkaan 6-vuotiaan Kimble-seuralaiseni kanssa. Ja miten huomaankaan olevani valmis yllättäen keskeyttämään ne hetket, jotka olen aloittanut lasteni kanssa! Sitten, kun puhelu loppuu alkaakin olla iltapalojen ja nukkumaanmenojen aika. Olen huomaamattani laittanut läheiseni odottamaan vuoroaan tai siirtänyt heidät kokonaan sivuun.

Minun olisi varmaan syytä tässä kohtaa hieman tarkentaa tärkeysjärjestystäni. Puolisolleni ja lapsilleni haluaisin kyllä olla "aina" tavoitettavissa. En oikeasti halua ohittaa heitä enkä oikeasti siirtää heidän asioitansa aina odottamaan parempaa aikaa. Oikeasti haluaisin keskeyttää tekemiseni heidän vuokseen, vaikka he sitten yrittäisivätkin saada minuun yhteyttä itselleni sopimattomaan aikaan. Haluanhan itsekin tulla kuulluksi ja kohdatuksi silloin, kun minulla on heille asiaa.

Jotta osaan muuttaa tapojani, tulee ensiksi kai havahtua siihen, mitä haluan muuttaa (luulen, että tästä etapista olen jo selvinnyt). Niin kauan kuin en huomaa sitä tarvetta, en voi myöskään muuttua (minulla on siis vielä toivoa!). Ja sitten täytyy aloittaa harjoittelu; onnistua ja epäonnistua vuorotellen. Pääasia on kaiketi se, että tavoittelen oikeasti muutosta eikä se, että luovutan muutosyrityksistä sen vuoksi, että epäonnistun toisinaan tavoitteessaani. Epäonnistumisten lomaan tulee myös onnistumisia ja ne ovat ne, minkä varassa uskon siihen, että muutos on mahdollinen.

Olemassaolon mietteitä

Viime viikkoina olen ollut mietteissäni ikuisuuden rajamailla. Kun elää elämää ja kai erityisesti ainakin tällaisessa elämänvaiheessa, vaikuttaa koko ajan siltä, että kaikki toimet ja tehtävät ovat aivan välttämättömiä ja kiireellisiä. Kädet ovat täynnä työtä ja todellisia, voimavara-akkuja lataavia hetkiä on harvassa. Tietää ainakin elävänsä, olen usein todennut.

Mutta elämä voi myös päättyä ja meidän kaikkien kohdalla se on tosiasia ennemmin tai myöhemmin. Kaikki työ ja touhu saattaa loppua ja keskeytyä. Toisinaan se tapahtuu odotetusti, toisinaan ennalta-arvaamattomasti. Mikä tarkoitus sitten tällä kaikella touhulla ja kiireellä on? Onko se turhaa vai tarpeellista?

Turhaa se on siinä mielessä, että kun siirryn ajasta iäisyyteen, mitään en saa mukaani. Mutta jos pitäisin sitä kaikkea turhana jo nyt, jäisi elämäni elämättä. Mikäli en antaisia lainkaan arvoa tälle hetkelle ja tälle päivälle, voisin saman tien kiivetä mäen laelle ja alkaa odottaa kuolemaani. En halua sitä, mutta en halua elää myöskään niin, että milloinkaan en muistaisi sitä, että elämässäni tulee myös päätepiste.

Toivoisin, että osaisin elää niin, että olen läsnä tässä ja nyt. Samalla haluaisin kuitenkin pitää perspektiivin elämääni siitä käsin, että joskus tämä kaikki on ohi. Millaisiin asioihin haluan mieleni kiinnittää nyt, jotta voin sitten ikuisuuden rajamailla katsoa tyytyväisenä elämääni ja todeta, että tein oikeita ratkaisuja? En halua jättää kohtaamatta lapsiani, en halua jättää rakastamatta puolisoani, en halua jättää sanomatta kiitosta, en halua jättää osoittamatta arvostustani ja kunnioitustani toisia ihmisiä kohtaan enkä halua jättää anteeksipyytämättä tai -antamatta. Haluan tehdä asioita joiden tekemättä jättämistä ei tarvitse myöhemmin katua. Mieluummin teen kuin jään empipään, että pitäisikö tai olisiko pitänyt sittenkin. Toivon myös ymmärtäväni ne tilanteet, kun pitää jättää sanomatta tai tekemättä asioita, jotka hajottavat enemmän kuin rakentavat.

Kunpa muistaisin, että tällä hetkellä voin iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä voi minulle nyt antaa. Kunpa osaisin antaa sille oikeasti sen arvon, mikä sillä todellisuudessa on. Kunpa osaisin nauttia jokaisesta päivästäni, iloita lasteni touhuista, ymmärtäisin viettää aikaa ystävieni seurassa, en kadottaisi voimiani juuri silloin kun niitä eniten tarvitsisin, olisin läsnä puolisolleni, jaksaisin työssäni tehdä riittävästi mutta en liikaa. Sillä hetkenä minä hyvänsä saatan menettää tämän kaiken. Siihen ei tarvita kuin sadasosa sekunti ja tämä elämä on ohi ja minun pitää olla valmis luopumaan siitä. Silloin en enää voi sanoa, että haluaisin vielä tuon tai tuon, en ole vielä valmis luopumaan.

Miten osaan elää siten, että samaan aikaan omistan kaiken, mutta tiedän, että todellisuudessa en omista mitään?