Joulun rauha

Ilman pidempiä selityksiä toivotan sinulle seuraavan laulun sanoin rauhallista, levollista ja sellaista joulua kuin juuri tänä vuonna tarvitset!


"Vem har tänt den stjärnan
som speglas i ditt öga?
Vem tog mörkret bort
i herdars blick din första natt?
Vem har flätat kronan
av strå omkring din panna?
Vem har fört tre vise
till vårt stall, min kära skatt?

Är du en av tusen små?
Är du han dom väntar på?
Du mitt lilla barn en ängel givit namn.
Är det jordens dolda skatt
jag fått skydda denna natt?
Är det själva himlen
som jag gungar i min famn?

Vem har väckt den rädslan
som lärt ditt hjärta gråta?
Varför tar din hand
så hårt ett grepp om mammas hår?
Runt oss dansar skuggor
nu är ängeln borta.
Han sa så mycket vackert,
mycket mer än jag förstår.

Giv att dina dagar
får bli till andras glädje.
Giv att alla möter dig
med kärlek mild och god.
Aldrig ska jag glömma
de ord som jag fick höra.
Vad som än oss händer,
vill dom ge oss kraft och mod.

Vem har tänt den stjärnan
som speglas i ditt öga,
himmeldiamanten
över staden Betlehem."

Kaunis taltiointi kyseisestä Carolan laulusta löytyy myös täältä, omista itsellesi viitisen minuuttia aikaa ja kuuntele tämän laulun sanoma.

Joulurauhaa!

Arkiajatuksia

Rankan päivän jälkeen laitoin
- omatunto soimaten -
uuniin ranskalaiset perunat
suoraan kaupan pakastealtaasta
ja prinssinakit vakuumipaketista.
Tomaatista, kurkusta tai porkkanasta
ei näkynyt pilkahdustakaan.

Hetken päästä laskeutui keittiöön
suloinen ruokarauha
ja pöydän ympärillä istui
neljä onnellista ruokailijaa:
"NAM - äiti tää on tosi hyvää!"

Turhaanko vaadin itseltäni liikoja?

Kysymyksiä Marialle

Onpa edellisestä tekstistä jo vierähtänyt aikaa... Mutta joutilaisuus on luovuuden äiti ja kun joutilasta aikaa ei ole ollut, niin tekstin syntymisen edellytyksetkin ovat olleet todella heikot. Suonette anteeksi, yritän kyllä kovasti olla aktiivisempi.

Haluaisin tänä adventtiaikana kysyä Marialta, Jeesuksen äidiltä joitakin asioita. Olen ajatellut häntä tänä vuonna varmaankin enemmän kuin koskaan ennen ja pohdintani on koskettanut itseäni syvällä tunnetasolla. Olen jollakin lailla kyennyt samaistumaan Marian tilanteeseen nuorena naisena, joka keskellä häävalmisteluja onkin yllättäen raskaana. Enkelihän oli toki Mariaa jo asiaan valmistellut, mutta koko suku ja kylä ei tuosta suuremmasta suunnitelmasta tiennyt mitään. Mariahan oli vasta nuori tyttö, hänen arvellaan olleen noin 14-vuotias, eikä tuohon aikaan varmaankaan ollut tavallista, saatika suotavaa, tulla raskaaksi ennen häitä. Mitä sanoivat muut ihmiset Marialle, kuinka paheksuen häntä katsoivat, onnitteliko kukaan Mariaa, joutuiko hän yksin kantamaan mielessään häpeän, hämmennyksen ja yksinäisyyden? Miten Maria selviytyi näiden inhimillisten asioiden ja reaktioiden keskellä? Uskalsiko hän kertoa enkelin ilmoituksesta kenellekään? Ja jos uskalsi, niin mitä siitä seurasi?

Ja kun synnytyksen aika tuli, olivat he kävelleet ja kävelleet päästäkseen Beetlehemiin niin kuin keisari oli käskenyt. Millaisissa tunnelmissa Maria oli, kun ei tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan eikä seutukaan ollut lainkaan tuttua? Saiko Maria jostakin apua, oliko kaupungissa ketään vanhempaa naista, joka häntä olisi voinut auttaa synnytyksen aikana? Vai oliko matkaseurueessa muita oman kylän naisia, jotka olivat saatavilla? Miten synnytys sujui, kauanko kesti? Ja miltä Mariasta tuntui, kun vihdoin lapsi syntyi ja ensimmäisen kerran huusi äänensä maailmankaikkeuteen? Mitä Maria sillä hetkellä ajatteli lapsestaan? Jaksoiko hän sillä hetkellä ajatella, että juuri tapahtui käsittämättömän suuri käänne maailmanhistoriassa - Jeesus syntyi! Jaksoiko Maria synnytystuskien keskellä ajatella, että on synnyttämässä Jumalan poikaa, joka tulee pelastamaan kaikki ihmiset? Kuinka pitkälle Marian usko kantoi?

Ja mitä Maria silloin ajatteli, kun Jeesus huusi vatsavaivojana, kiipeili joka paikkaan, kieltäytyi syömästä tarjottua ruokaa, juoksi polvensa verille tai otti yhteen veljiensä kanssa? Hermostuiko Maria Jeesukselle? Tunsiko Maria jatkuvasti äidin sielussaan surua vai onnea siitä, että Jeesus oli kuka oli? Miten ihmeessä Maria saattoi suhtautua Jeesukseen, joka jo nuorena poikana tiesi pääsiäisjuhlilla, että hänellä on Jumalan antama tehtävä odottamassa? Suriko Maria koskaan sitä, että menettäisi poikansa näin suurelle tehtävälle?

Tätä kaikkea olen pohtinut ja se saa minut mykäksi. En voi käsittää Marian lujuutta ja nöyryyttä. Olisiko itsestäni ollut vastaavaan? Miten Maria selviytyi tuon kaiken keskellä? Ja miten hän selviytyi siitä päivästä, kun seisoi poikansa ristin juurella ja kaikki vuosisataiset ennustukset hänen omasta pojastaan näyttivät käyvän toteen?

Jotenkin tuntuu, että tekee suuren mittaluokan asiasta liian pienen, kun mieleen hiipii ajatus siitä, että itse en tuohon olisi pystynyt. Mutta samalla on helpottavaa ajatella, että Maria onkin ollut ainutkertainen nainen ja äiti, me muut olemme olleet aika tavallisia. Silti sydämestä nousee huokaus siitä, että jokaisena rutiinien täyttämänäkin päivänä muistaisin, että tämä päivä ei ole kaikki. Sekä omalla elämälläni että lasteni elämällä on monisivuinen käsikirjoitus, joka koostuu näistä arkipäivien kohtauksista. Vaikka en saakaan ilmoituksia enkä profetioita, silti elämälläni on juoni ja tekemiselläni tarkoitus. Itselläni on tehtävä äitinä ja toivoisin saavani edes ripauksen Marian mieltä tuosta tehtävästäni selviytyäkseni. Tänä adventtina toivon, että saisin oppia jotakin kuuliaisuudesta, nöyryydestä, hiljaisuudesta ja johdatuksesta. Toivoisin myös jälleen muistavani, että en omista lapsiani, he ovat minulla lainassa ja minun tehtäväni on varustaa heidät kohtaamaan oma elämänsä sellaisena kuin se heille on tarkoitettu.

Siunattua adventin ja joulun odotuksen aikaa sinulle!

Ilahtuisin, jos jättäisit itsestäsi pienen viestin kommenttiosioon - tietäisin, että nämä tekstit tavoittavat jonkun lukijan jossakin... Kiitos!

p.s. Tämän kirjoituksen jälkeen olen saanut vastauksen myös siihen, että keneltä ja mitä kysyisin taivaassa sitten, kun on minun vuoroni sinne päästä kysymyksiä esittämään...

Social capital

Opiskeluaikanani törmäsin tuohon otsikon sanahirvitykseen ja kävinpä sen tiimoilta jopa Amsterdamissa viikon mittaisella opintomatkalla pohtimassa "Social capitalin" merkitystä vanhusten elämässä. Sanayhdistelmä on oikeastaan aika kauhea teoreettinen käsite sanalle ystävyys tai läheiset ihmiset. Nykyään toisinaan näkee, että sanapari on käännetty "sosiaaliseksi pääomaksi", mikä kuvastaneekin paremmin sen sisältöä ja tuntuu "maisteltuna" kotoisammalta ja helpommin ymmärrettävältä kuin englanninkielisenä.

Eilen katselin syksyn suosikkiohjelmani "Suomen paras kuoro 2009" finaalilähetystä ja mieleni tulvahti täyteen iloa ja liikutusta. Ihmettelin itseäni (perhe on tosin tätä samaa ilmiötä ihmetellyt jo koko syksyn), kun katselin silmät kyynelissä ja aistin kotikatsomooni kuorolaulamisen iloa ja sopusointua. Tulin todella syvällä sisimmässäni kosketetuksi ja jollakin tavoin myös lohdutetuksi. Sain puolisoni naurahtamaan äimistyneenä, kun totesin hänelle, että "kuorolaulajilla näyttää olevan social capitalia ja se minua tässä niin kovin koskettaakin."

Huomasin, että ehkä olen itse vailla kokemusta siitä, että kuulun johonkin yhteisöön ja voin kokea yhdessä onnistumisen riemua tai yhdessä taistella jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Kuorolaulun osalta on olemassa tutkimustietoakin siitä, että kuorolaulajat ovat onnellisempia ja pidempi-ikäisiä kuin muut. Suomalaisessa tutkimuksessa tutkimusryhmän sisällä muita onnellisempia ja pidempi-ikäisiä olivat suomenruotsalaiset kuorolaulajat, joilla vähemmistönä on jo muutoinkin ehkä enemmän sosiaalista pääomaa kuin valtaväestöllä. Syynä tähän tutkimustulokseen pidetään juuri yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa.

Niin tai näin, en usko olevani sosiaalisen pääomakaipuuni kanssa yksin. Olen vakuuttunut siitä, että meistä jokainen tarvitsee kokemusta siitä, että tiedän tulevani autetuksi silloin, kun apua tarvitsen. Että tiedän tulevani kuulluksi silloin, kun tarvitsen kuulijaa. Että tiedän lähelläni olevan ihmisiä, jotka voivat auttaa lasten hakemisessa päiväkodista, jos itse en ehdi. Että tiedän saavani kupin kahvia ja hyvää seuraa, vaikka poikkeaisinkin yllättäen käymään ohi kulkiessa. Sosiaalinen pääoma on sitä, että voin luottaa tulevani nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi tarvittaessa. Se on myös sitä, että tiedän, millaiseen yhteisöön ja ryhmään kuulun. Sosiaalisen pääomani kanssa voin puolittaa surut ja kaksinkertaistaa ilon, mikä sekään ei ole huono asia näin kun tavallisen ihmisen tavallista elämää elelee eteenpäin.

Sinikka Svärdin runon sanoin:

Kosketettavissa
Kun tuulet takovat
talon räystäitä,
kun ajatukset valvottavat
ja katse eksyy pimeään,
silloin kaipaan ystävää.
Hän on kaukana
tuhannen taipaleen takana.
Silti kosketettavissa
ajatuksella,
sydämen lämmöllä.
Eikä vuosia ole,
ei välimatkaa.

Sosiaalinen pääoma realisoituu puhelinyhteydessä, halaamisessa, postikortissa, sähköpostiviestissä, konserttiseurana tai vaikkapa lenkkikaverina. Kun on kyse ystävyydestä, ei välimatkalla tai edellisestä tapaamisesta kuluneella ajalla ole merkitystä. Tiedän, että minulla on sosiaalista pääomaa, kun voin ajatella meneväni sosiaalisen pääoman Otto-automaatille ja näpytellä numeron, joka yhdistää minut ystävääni. Ja kuten materiaalisenkin pääoman kanssa, minun tehtäväni on huolehtia siitä, että saldo on positiivinen, jotta voin saada pääomani käyttööni. Hankalassa tilanteessa joskus joutuu nostamaan luottopuolelta, mutta tässä kohtaa luotonantaja voi luottaa siihen, että kun mahdollisuus koittaa, maksan saamani mielelläni takaisin.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin todeta onnistuneeni paremmin sosiaalisen kuin materiaalisen pääoman hankinnassa. Ehdottomasti haluankin pitää tämän määräeron näin päin. Toivon todellakin myös sitä, että ystäväni mieltävät minut omaksi sosiaaliseksi pääomakseen, sillä haluan olla heidän saatavillaan tarpeen mukaan sekä suruja jakamassa että ilojakin tuplaamassa. Joskus menee pankkipuolelta ja joskus Visalta, mutta itse en halua tietää, mitä puolta kulloinkin käytetään. Pääasia on, että ystäväni saa sen, mitä vailla hän on.

Kartalla

Pidätkö suunnistamisesta? Kun kuljet maastossa, millaisiin asioihin kiinnität huomiota? Näetkö suuret linjat vai kiinnitätkö huomion pienempiin yksityiskohtiin? Onko metsä sinulle aarreaitta vai pelottavan suuri paikka, missä piilee monenmoisia vaaroja? Pelkäätkö eksymistä? Tutkailetko suuntaa kartan ja kompassin avulla vai oletko saanut lahjaksi suuntavaiston, joka ei petä?

Parisuhteessakin elämme kartalla, joka sisältää itsellemme tiedon siitä, millaisessa maastossa koen kulkevani. Rakkauden kartta kertoo meille sen, mitä pidämme tärkeänä parisuhteessa ja millaisiin asioihin kiinnitämme huomion eläessämme yhteistä arkea. Jaan puolisoni kanssa saman maiseman, mutta ilmeisesti todellakin on niin, että karttamme siitä maisemasta on monilta osin erilainen. On myös mahdollista, että karttamme on samanlainen, mutta kiinnitämme siinä huomion erilaisiin asioihin ja luemme karttamerkkejä eri tavoin.

Toinen meistä huomaa pienetkin nyanssit ja muutokset, jolloin kumpareet muuttuvat helposti suuriksi, vaikeasti ylitettäviksi vuoriksi. Toiselle taas samat mäet ovat pieniä, juuri ja juuri huomattavia pikkumäkiä. Toinen meistä tarkastelee mielellään pieniä yksityiskohtia ja pysähtelee ihastelemaan tai hämmästelemään kaikenlaista samalla, kun toinen keskittää voimansa suurien linjojen selvittämiseen ja reitin pitämiseen selkeänä.

Olen huomannut, että on aikoja, milloin on istuttava alas, pysähdyttävä ja kysyttävä, miten puolisoni näkee tämän yhteisen karttamme, yhteisen arkemme. Millaisiin asioihin hänen huomionsa tällä hetkellä kiinnittyy? Millaisessa maastossa hän kokee kulkevansa? Nauttiiko hän näkemästään vai tuntuuko maasto vaikealta kulkea? Ovatko vastamäet hänelle tällä hetkellä pieniä kumpareita vai vuoria? Millaisista asioista hän innostuu ja mikä hänelle tuo tällä hetkellä hyvää mieltä? Millaisia asioita, muistoja, tilanteita ja kokemuksia hän haluaisi poimia maastostamme säilöäkseen niitä vastaisuuden varalle?

Kun teemme tätä karttojen päivitystä, tulen tietoiseksi siitä, mikä puolisolleni on tärkeää ja samalla huomaan, mikä itselleni merkitsee missäkin elämäntilanteessa. Koska kuljemme elämässämme ja parisuhteessamme jatkuvasti eteenpäin, muuttuvat maisematkin samalla. En voi olettaa, että puolisoni kartta näyttää samalta kuin muutama vuosi sitten, saatikka samalta kuin aloittaessamme seurustelun. Olemme muuttuneet yhdessä karttamme kanssa.

Jotta voimme jakaa toistemme kanssa sitä, mitä koemme, meidän tulee olla tietoisia siitä, miten elämämme maisemaa luemme. Lukutapaamme vaikuttaa kaikki se eletty elämä ja kuljettu maasto, jota olemme aiemmin kulkeneet. Siihen vaikuttaa myös se, mitä odotamme tulevaisuudelta. Olen huomannut, että emme pääse eksymään toisiltamme, kun säännöllisesti päivitämme sitä, mikä toiselle tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa on merkityksellistä. Voimme myös kertoa, minkä kokoiselta edessämme olevat elämän haasteet itsestäni tuntuvat. "Mitä enemmän tuntee ja ymmärtää toista, sitä helpompi on säilyttää yhteys muutostenkin keskellä. Kumppaniin tutustuminen on koko elämän kestävä prosessi, ja se vaatii jatkuvaa valppautta", kirjoittaa Kaarina Määttä pohtiessaan kestävän parisuhteen perusedellytyksiä.

Oletko tällä hetkellä rastilla puolisosi kanssa? Olisiko tarpeen pysähtyä nuotiokahville ja katsoa, mihin suuntaan ja millaista vauhtia seuraavaksi suunnistatte? Vai oletteko kadottaneet suunnan ja lähes jo toisistannekin eksyneet? Istuisitteko silloinkin alas ja jakaisitte ajatuksenne siitä, miltä kartta kummastakin juuri nyt näyttää? Kerro puolisollesi omista mäistäsi, omista kumpareistasi, omista havainnoistasi ja tuntemuksistasi. Saatat yllättää hänet ja keskustelun myötä yhteinen suunta on jälleen helpompi löytää. Yhteisen tulevaisuudentoiveen jakaminen ja tavoitteleminen kannustaa etsimään yhteistä suuntaa ja reittiä.

P.s. Selvennykseksi todettakoon, että tämä teksti ei kerro yhtään mitään kirjoittajan todellisista suunnistustaidoista. Lukion viimeisellä suunnistustunnilla jäi kaikki rastit löytymättä ja kompassi meni täysin sekaisin... Toistaiseksi ainakin parisuhteen kartalla suunnistaminen on onnistunut huomattavasti paremmin.

Haarautuva rakkaus

Perjantaina saimme isommat lapset lahjottua kohtuullista korvausta vastaan jäämään pienempien lasten seuraksi ja lähdimme kahdestaan paikalliseen elokuvateatteriin katsomaan kotimaista "Haarautuvan rakkauden talo"- elokuvaa. Elokuvaa on kuvattu mustaksi komediaksi ja kieltämättä sen aikana sai purskahtaa useampaan kertaan kunnolliseen nauruun, sillä surkuhupaisaa, mutta samalla riipaisevan karua tilannekomiikkaa siinä riitti koko elokuvan ajaksi.

Elokuvassa on kyse lapsettomasta pariskunnasta, joka syystä tai toisesta (ehkä itselleenkin epäselvästä) on päätynyt eroon. Koska eroaminen on kuitenkin vielä vaiheessa, tehdään sääntöjä siitä, miten yhteistä taloa asutaan ennen kuin muutetaan omiin asuntoihin. Elokuva sitten pyöriikin lähinnä "ei uusia ihmisiä taloon"-säännön noudattamisen ympärillä. Oikeastaan elokuva keskittyy siihen, miten parhaiten ja toista eniten loukaten onnistuisi tuota sääntöä rikkomaan. Kumpikin puolisoista onnistuu tavoitteessaan ja loukkaantumisia on vaikea välttää, vaikka tarkoituksenmukaista tietenkin olisi olla osoittamatta sitä ainakaan tulevalle "eksälleen". Katkeruus ja kaunaisuus puolisoiden välillä on riipaisevaa ja todentuntuista. Sen sijaan, että elettäisiin suruaikaa eron jälkeen, halutaankin osoittaa sekä sanoin että teoin, ettet ole, etkä oikeastaan ole koskaan olutkaan, minulle minkään arvoinen. Samaan aikaan suru suorastaan puskee päälle ja kontrolli pettää. Kontrollin pettämisen yhteydessä tulee purettua vuosien varrella selvittämättä jääneitä asioita ja pettymystä ilman rajaa huutaen samalla pitkään vaiettuja totuuksia ilmoille vastoin kaikkia hyvän kommunikoinnin oppeja.

Elokuvan nimi on ohjannut nyt jälkikäteen ajatukseni suuresti ihailemani Juha Tapion teksteihin ja erityisesti Kaksi puuta-kappaleeseen (se, mitä kaikkea nuo sanoitukset ovat minulle antaneet,on kokonaan toisen blogin aihe, jos edes sanoin kykenen sitä kaikkea milloinkaan kuvaamaan...). Jos yhtään olet menneen vuoden aikana radiota kuunnellut, olet todennäköisesti kuullut tuon kappaleen kahdesta puusta moneen otteeseen. Juha Tapio itse kuvaa kappalettaan protestilauluksi kaikkea sitä vastaan, mistä suomalaisissa "rakkaus"lauluissa nykyään lähes pelkästään lauletaan. Olen hänen kanssaan täysin samoilla linjoilla siitä, että meidän tulee vaalia sitä ajatusta, että rakkaussuhteessa voimme kasvaa erillisiksi ihmisiksi eroamatta silti toisistamme. Vaikka maan pinnalla kahden puun rungot ovatkin erillään toisistaan, juuret voivat silti maan alla kasvaa yhteen ja antaa elinvoimaa kummallekin yksilölle.

Rakkauden kuuluukin haarautua sillä hyvässä rakkaussuhteessa erilaiset vaiheet seuraavat toisiaan ja suhteen kehitys on aaltoliikettä romanssin, pettymyksen ja kumppanuuden välillä. Suhteen alussa sanotaan olevan liittymisen ja liimautumisen vaihe, jolloin on pyrkimys jakaa kaikki toisen kanssa ja elää elämää suurempaa romanssia rakastettunsa kanssa. Silloin menee hyvin, mutta suhde on todellisella koetuksella silloin, kun toteamme, että toinen ei olekaan kaikkea sitä, mitä oletin hänen olevan. Suhdetta koetellaan, kun pettymys on niin suuri, että koko sitoutuminen puolison kanssa tuntuu elämän suurimmalta virheeltä ja kaduttaa niin ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa haluaisi suhteelle tehdä. Silloin kysytään, että kasvammeko erillemme vai erillisiksi?

Olen ajatellut, että nykyaikana usein (en ajattele, että aina - en suinkaan) päädytään eroon, mikä olisi voitu välttää. Erilliseksi kasvaminen tuntuu kipeältä ja saattaa haastaa puolisot todellakin punnitsemaan suhteen jatkamisen edellytyksiä syvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Hyvän eteen kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, sillä suhteen uudelleenarvioinnin jälkeinen kumppanuus on jotakin, mitä ei voi saavuttaa ilman asioiden ja puolison kohtaamista.

Tahdon elää niin, että kunnioitan puolisoni erilaisuutta ja hänelle merkityksellisiä asioita ja haluan, että hän saa elää omaa elämäänsä minun elämäni rinnalla. On hienoa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa on paljon jaettua, yhteistä historiaa ja kokemuksia, mutta joka ei silti ole samanlainen kuin minä. Vierelläni on ihminen omilla jaloillaan ja omilla juurillaan, mutta silti minuun sitoutunut. Molemmat tulevat ravituiksi yhteisistä juurista ja jaetusta elämästä. Myrskyissä voimme tukeutua toisiimme ja auringon paistaessa iloita yhdessä.

Rakkaussuhteemme syntyy siitä, että kiedomme riittävän usein ja säännöllisesti oksamme yhteen ja jaamme sen, mitä olemme kokeneet ja millaisessa ilmastossa ja vuodenajassa milloinkin elämme. Ainoastaan siten voimme pitää juuremme yhdessä ja seisoa rinnatusten ilman uhkaa siitä, että rakkautemme haarautuu kulkeman täysin eri teitä. Toisinaan se vaatii pitkällistä asioiden työstämistä, puolison muuttumisen seuraamista ja muutoksen tuoman epäselvyyden sietämistä. Toisinaan se vaatii sitä, että kumpikin miettii omissa oloissaan omia toiveitaan, tarpeitaan ja tavoitteitaan elämänsä suhteen ennen kuin aletaan hiomaan yhteisiä toimintalinjoja. Olen pettymysten kautta ymmärtänyt, että omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen on todellakin omalla vastuullani ja ilahdun, jos huomaan, että puolisoni haluaa vapaaehtoisesti toimia sen mukaan, mitä hän tietää minun toivovan. Asia on myös päinvastoin, sillä yritän toimissani ja päätöksissäni toki huolehtia siitä, etten kulje puolisoni ohitse enkä tahallani loukkaa häntä tai jätä hänen toiveitaan huomioimatta.

Tätä kirjoittaessani taustalla on soinut Juha Tapion uusimman levyn DVD-tallenne ja sieltä korviini kantautui aiheeseen sopiva laulu, Rakkaus ei kuollut. Kuin tilauksesta siinä laulussa kertosäe kuuluu näin: "Rakkaus kuollut ei. Perin pohjin pettyneiltä rakkaus kuollut ei. Kuitenkaan." Vaikka meistä siltä tuntuukin, että rakkautemme olisi kuolemassa ja tiemme haarautumassa, meidän ei tule luovuttaa. Välillemme kertyneet pettymykset ja surut on syytä selvittää ja purkaa, jotta voimme todeta, että kuitenkaan rakkaus ei kuollut. Se tulee kyllä esiin, kun uskallamme purkaa naamiomme ja muurimme väliltämme. Olla rehellisesti, ainoastaan ja VAIN ihmisiä. Enempää ei hyvään rakkaussuhteeseen tarvita, onneksi.

Oma aika

Varmaan jokainen meistä lapsiperheen vanhemmista nykypäivänä tunnistaa tuon sanaparin: Oma Aika. Siitä puhutaan paljon, sen arvoa korostetaan, sitä suorastaan vaaditaan ja aika monessa perheessä se on myös jatkuva kiistakapula, koska kumpikin vanhemmista tarvitsee Omaa Aikaa. Erilaiset lehdet ja oppaat alkavat puhua tästä maagisesta, kaiken hoitavasta ja korjaavasta sanaparista jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Vaikuttaa todellakin siltä, että huolehtimalla riittävästä Omasta Ajasta, voivat vanhemmat taata lapselleen parhaat mahdolliset olosuhteet kasvaa ja kehittyä. Olen viime aikoina pohtinut asiaa enemmänkin kuin kerran. Johtunee siitä, että oma perheemme on tänä syksynä yht'äkkiä tilanteessa, että aika sinänsä meinaa loppua joka tapauksessa, on se sitten omistettu kenelle hyvänsä perheenjäsenistä tai nimetty miten tahansa. Hommaa ja tapahtumia riittää kyllä jokaiselle tunnille ilman sen suurempia nimenantajaisiakaan...

Hannele Törrönen kirjassaan Hullu Rakkaus (suosittelen muuten luettavaksi...) myös sivuaa aihetta muistaakseni yhdessä kappaleessa, mutta sitäkin mieleenpainuvammalla tavalla. Törrönen kirjoittaa siitä, miltä lapsesta mahtaa kuulostaa, kun vanhemmat keskustelevat, että "kumpi joutuu jäämään lasten kanssa kotiin ja kumpi pääsee kotoa pois". Haluaisinko itse kuunnella sivusta sitä, miten seurastani ja kanssaolosani toiselle ihmiselle olisi tullut taakka ja velvollisuus ja miten luotani pois lähteminen on helpotus ja vapaus? En toden totta haluaisi, siitä olen aivan varma!

Parisuhteessa tästä tosiaankin voisi kiistellä loputtomiin. Perheessä on aina tietty määrä vastuuta ja velvollisuutta, mikä tavalla tai toisella tulee jakaa perheen aikuisten kesken. Työnjaosta on keskusteltava ja siinä yhteydessä luontaisesti tulee puhetta myös ajankäytöstä ja siitä, että kumpikin saisi Omaa Aikaa. Yleensä se kaiketi todellakin tarkoittaa sitä, että voi lähteä harrastamaan ja toteuttamaan itseään. Muistan itsekin, miten kotiäitivuosina ajattelin, että puolisoni on etuoikeutetussa asemassa, kun hän on päivisin työssä ja sillä tavoin saa joka päivä ruhtinaallisesti Omaa Aikaa. Myönnetään, että kateus tuli tutuksi. Puolison työssäkäynnin rinnalla tuntui kohtuuttomalta, että itselle ns. Omaa Aikaa saattoi järjestyä vaivoin kerran viikossa pariksi tunniksi.

En tiedä, mitä nyt on tapahtunut, mutta olen alkanut ajatella, että itse asiassa minullahan on täysin Omaa Aikaa 7 päivää viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa. Haluan omistaa oman aikani kokonaan ja päättää, mitä sillä teen. Omaa Aikaa pohtiessa olen tullut enemmän ja enemmän siihen lopputulokseen, että kyse on ainakin omalla kohdallani enemmänkin siitä, että olen vapaa vastuusta. Olenkin päättänyt alkaa kutsua Omaa Aikaa tästä lähtien Vastuusta Vapaaksi Ajaksi, jolloin tiedän, että lasten tarpeisiin vastaaminen ei ole minun tehtäväni, että olen vapaa lähtemään lenkille, olen vapaa kiertelemään tuntikaupalla ostoskeskuksessa ilman takaraivossa jyskyttävää ajatusta siitä, että on mentävä kotiin osallistumaan nukutuspuuhiin tai tekemään ruokaa. Vastuusta Vapaa Aika on myös sitä, että vaikka olisin kotona, voin huoletta istua kirjoittamassa blogiani, vaikka taustalla kuuluukin lasten kiukuttelua, iltatouhujen ääniä ja kysymyksiä. Olen vapaa vastuusta ja sillä tavoin saan keskittyä siihen, mikä auttaa minua jaksamaan jälleen paremmin, kun vuorollani olen vastuussa asioiden toimimisesta ja lasten tarpeisiin vastaamisesta.

Haluan viestittää lapsilleni, että ensisijassa haluan olla heitä varten, omistaa oman aikani heille ja heidän tarpeilleen. Mutta jaksaakseni sitä, minun on huolehdittava itse siitä, että minulla on riittävästi Vastuusta Vapaata Aikaa, jolloin oma akkuni latautuu. On kausia, jolloin en voi saada sitä aikaa kovin paljoa, mutta on myös kausia, jolloin se on enemmän mahdollista. Mutta koska minulla on Omaa Aikaa 24/7, voin itse määritellä, mihin sen käytän. Leijonan osan siitä tällä hetkellä vie luonnollisesti työ ja perhe, mutta muutakin siihen mahtuu. Haluan antaa omastani lähimmilleni enkä itsepintaisesti pitää kiinni jostakin periaatteellisesta "kerran viikossa kaksi tuntia"- ajasta. On vapauttavaa tajuta, että voin itse säädellä, miten oman aikani käytän ja kenelle sen annan. Kun pidän etusijalla muut ihmiset enkä aliarvioi myöskään omaa tarvettani tuulettaa ajatuksiani, kuljeskella ravitsemassa sieluani esteettisillä elämyksillä, viettää aikaa ystävättärieni kanssa tai kuunnella kaunista musiikkia voin olla varma, että käytän aikani juuri niin kuin haluankin sen käyttää.

Kun omistan aikani, omistan myös elämäni ja elän sellaista elämää, mitä haluankin elää. En halua laittaa mitään aikaa etusijalle, sillä haluan jakaa aikani tasan omien ja läheisteni tarpeiden kesken. Nämä erilaiset tarpeet eivät kilpaile keskenään, sillä kun huolehtii molemmista, huolehtii samalla kokonaisuuden hyvinvoinnista.

Ja näin tumppukauden kynnyksellä Riitta Hämäläisen runo muistuttamaan jälleen kerran jotakin siitä, miten arkisessa parisuhteessakin on aina ilon syvä kaiku:
"Lapanen sen tietää,
sukasta puhumattakaan:
Kauhtunut ja parsittukin kaveri on korvaamaton,
parin hukattuaan sitä on tosi hukassa!"
(Riitta ja Juha Hämäläinen.Pala taivasta. Päivä Osakeyhtiö 2009)

Onnea ja menestystä kadonneiden parien etsimiseen :-)!

Terveisiä Parisuhdepäiviltä!

Sain ilokseni osallistua Helsingissä järjestetyille viidensille parisuhdepäiville syyskuun puolivälissä. Aiemmin päivät ovat olleet nimeltään Parisuhteen neuvottelupäivät, mutta nyt nimi oli vaihtunut lyhyempään ja ytimekkäämpään nimeen. Ohjelma oli tiivis, mutta tunnelma päivillä oli silti lämmin ja miellyttävä. Päivien virallisena järjestäjätahona toimii Parisuhdeverkosto, jonka taustalla puolestaan on monta perheistä ja parisuhteista kiinnostunutta järjestöä ja toimijaa.

Päivien alustuksissa pohdittiin seksuaalisuutta ja aggressiota osana parisuhdetta, uusperheiden erityiskysymyksiä, itsenäisyyden ja tarvitsevuuden tasapainoilua parisuhteessa, häpeää sekä ikääntyvää parisuhdetta. Hätä perheiden ja parisuhteiden hyvinvoinnista on suuri ja ammattilaiset todellakin kaipaavat välineitä auttaa pariskuntia ja lapsia voimaan paremmin.

Eräällä luennolla luennoitsija mainitsi, että parisuhdetodellisuudet ovat nykyään moninaiset ja suuressakin muutoksessa. Itseä jäi mietityttämään kuitenkin se, että vaikka aikuiset nykyään ovat aika vapaita toteuttamaan itseään, seksuaalisuuttaan ja aikuisuuttaan monenlaisissakin perheissä, ihminen ei ehkä sittenkään ole kovinkaan paljoa muuttunut vuosikymmenien tai -satojen aikana. Myös kyseinen luennoitsija totesi, että kaikenlaisissa parisuhdetodellisuuksissa ihmisellä on olemassa ajatus ja tavoite ydinperheestä; jostakin pysyvästä ja suojaavasta rakenteesta elämässään. Vaikka ydinperhettä sinänsä pidettäisiinkin aikansa eläneenä ja vanhanaikaisena instituutiona, se silti elämän rakenteena lienee se, missä ihminen kokee voivansa hyvin ja mitä ihminen joka tapauksessa tavoittelee.

Uusperheiden kysymyksiä käsiteltäessä puolestaan esiin tuli se tosiasia, että eroperheiden lapset aika kauankin eron jälkeen toivovat sitä, että omat biologiset vanhemmat kuitenkin palaisivat yhteen. Tämä tosiasia saattaa hukkua aikuisilta helposti siinä vaiheessa, kun parisuhde on joutunut karille ja suhde entiseen puolisoon on täynnä vihaa ja pettymystä. Uudet kumppanit aikuisten elämässä ovat lapsille ehkä liiankin kova viesti siitä, ettei heidän toiveensa perheen yhteen palaamisesta tule toteutumaan. Sen ajatuksen kautta on mahdollista ymmärtää, miksi lasten on toisinaan vaikea hyväksyä vanhempien uusia kumppaneita osaksi elämäänsä ja osaksi vanhemman elämää. Aikuisen onni ei välttämättä heti ole lasten onni. Uusperheen suurin haaste on vahvistaa parisuhdetta ja rakentaa uutta perhettä tuon parisuhteen varaan, joka on kovassa puristuksessa, kun kahdesta eri perhekulttuurista aletaan muovata yhtä uutta ja toimivaa systeemiä. Haaste ei ole helppo, mutta siihen on mahdollista vastata, mikäli uusperheen aikuiset päättävät nähdä jatkuvasti vaivaa sen eteen, että heidän keskinäinen suhteensa toimii ja muodostuu uusperheen kivijalaksi.

Rovasti Liisa Tuovinen puolestaan alusti puhuttelevasti ikääntyvän parisuhteen asioista. Vaikka alustus olikin otsikoitu ikääntyvään parisuhteeseen keskittyväksi, sopivat Liisan ajatukset ohjenuoraksi kaikenikäisten parisuhteiden hoitamiseen. Liisa viestitti, että asioiden selvittäminen ja ääneen puhuminen on merkityksellistä joka tapauksessa, sillä ilman keskinäisten välien selvittelyä ei kumpikaan puolisoista voi hyvin. Liisan alustusta kuunnellessa tuli mieleen vahvasti ajatus siitä, että parisuhteessa tulisi lupa olla "vain" ihminen . Parisuhde parhaimmillaan antaa ihmiselle vakaan uskon siihen, että on rakastettu ja hyväksytty omana itsenään. Niin kauan kuin asiat ovat selvittämättä, puolisoiden välillä olevat kuormat ja taakat estävät yhteyden kokemisen. Erityisesti ikääntyvän parisuhteen kohdalla asioiden työstöllä on merkitystä, jotta ihminen voi rauhassa todeta, että myös parisuhteessaan on tullut tilanteeseen, missä voi levosta käsin alkaa vähitellen luopumaan - "tulla illaksi kotiin", kuten Matti Kuronen on asian ilmaissut.

Eväskorissa kotiin tullessa oli runsaasti ajatuksia ja paljon rohkaisua siihen, että kaikesta huolimatta tavallinen ja perinteinen parisuhde ja perhe-elämä on sitä, missä ihminen voi parhaiten. Kaikenlaisten erilaisten ääntä pitävien "parisuhdetodellisuuksien" rinnalle tulisi vahvemmin ja rohkeammin nostaa esiin ja keskusteluun perinteisen perhemallin merkitys. Kaiken kuulemani perusteella olen jälleen kerran vahvistunut siinä, että ihmisen tarpeet todesta ottavaa, tasa-arvoiseen kumppanuuteen perustuvaa aviopari- ja parisuhdetyötä tarvitaan entistä enemmän. Vapaaehtoisen, ennaltaehkäisevän ja todellisen matalan kynnyksen työn arvoa pitäisi nostaa ja korostaa. Auttamalla ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään autamme heitä voimaan paremmin parisuhteessaan. Kun vanhemmat voivat hyvin parisuhteessaan, riittää heillä voimavaroja lastensa kohtaamiseen ja kasvattamiseen eri ikävaiheiden läpi kohti tasapainoista aikuisuutta. Ja kun aikuiset voivat hyvin sekä itsensä kanssa että parisuhteessaan, jaksavat he paremmin vastata myös työelämän asettamiin haasteisiin. Sitten kun on aika siirtyä ruuhkavuosista elämään kahden aikuisen arkea, silloinkin voimavarana on ja pysyy tasapainoinen parisuhde. Myös ikääntyessä selvitetyt asiat, läpi puhutut elämäntapahtumat ja sovinto kaiken tapahtuneen kanssa auttaa "sulkemaan oman elämänsä pussin" ja toteamaan, että tällainen oli minun elämäni ja voin tuntea kaikesta huolimatta iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä elämäni aikana olen saanut kokea. Tästä syystä puhe sitoutumisesta ja parisuhteen huoltamisesta ei milloinkaan ole turhaa eikä sitä koskaan ole liian paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä eikä myöskään liian aikaista aloittaa parisuhteen huoltamista ja keskinäisten välien selvittämistä. Eläköön parisuhde!

Minuuttipeliä

Matkustin linja-autolla tänään koulutukseen. Matkaan kuului kaksi linja-autoa; ensimmäinen Helsinkiin ja toinen Helsingin sisällä. Etukäteen olin huolellisesti selvittänyt nettipalveluista reitit ja aikataulut, samoin kuin sen, missä kohtaa parhaimmin nuo kaksi linja-autolinjaa leikkaavat toisensa, jotta vaihtaminen autosta toiseen olisi mahdollisimman sujuvaa. Kun istuin linja-autossa numero yksi ja aloimme lähestyä oikeaa pysäkkiä Helsingissä, aloin herkeämättä seurata linja-auton digitaalista kelloa ja laskea päässäni, että ehdinkö linja-autoon numero 2, jonka on määrä olla pysäkillään klo 8.17. Linja-auto numero yhden kello liikkui minuutti minuutilta armottomasti eteenpäin 8.11, 8.12, 8.13 ja vihdoin - miten helpottavaa- kello oli 8.14, kun hyppäsin pysäkille autosta ulos. Täydellinen ajoitus, sillä minulla oli peräti kolme minuuttia aikaa siirtyä seuraavan auton pysäkille. Olin tyytyväinen ja riemastunut hyvästä suunnittelustani. Kunnes havahduin, etten halua tällaista elämää!

Elän kalentereiden ja aikataulujen keskellä. On kotona perheen seinäkalenteri (jokaiselle perheenjäsenelle oma sarake), on oma käsilaukussa kulkeva kalenterini, on puolisoni kalenteri (jota ajoittain on tutkailtava, jotta perhelogistiikka toimii), on puhelimen kalenteri (jotta voin merkata sinne, jos kynää ei ole juuri sillä hetkellä tarjolla, siirrän asiat sitten paremmassa hetkessä johonkin paperikalentereistani) ja tietenkin on myös työkalenterini. Jos laittaisin riviin kaikki nämä kalenterit, saisin aika lailla hahmotettua elämäni tapahtumat menneiltä kuukausilta lähes tunti tunnilta. Samoin voisin aavistaa tulevienkin kuukausien tapahtumat ainakin suurien tapahtumien osalta. Kalentereiden kautta elämäni tuntuu olevan hallussa ja suunnitelmallista. Ensi työviikonkin osaisin jo nyt puolen tunnin tarkkuudella ennustaa, jos vaikka johonkin väliin pitäisi sopia puhelinneuvottelu tai suunnitella soitto lastenneuvolaan ajanvarausta varten. Siinä vaiheessa olisi jo pieni paniikki siitä, että sattuuko neuvolantädin puhelinaika olemaan samaan aikaan kuin omassa kalenterissani puheluun sopiva hetki.

Netin reittipalvelut puolestaan ovat kullanarvoisia, kun suunnittelen liikkumistani omalla autolla, linja-autolla, junalla tai vaikkapa lentäen. Osoitteita ja apua löytyy sanan varsinaisessa merkityksessä "joka lähtöön". Ja miten helpottavaa onkaan, kun rettipalvelu kertoo, että suunnittelemani ajomatkan pituus on 64,3 km ja siihen kuluva aika 57 min. Varsinkin tuo 300 metriä ja nuo setsemän minuuttia ratkaisevat suunnitelmani ja sinetöivät ne täydellisiksi. Ja tämän aamun matka linja-auto numero kahdessakin tuntui niin hallitulta, kun tulostin reittipalvelusta pysäkki pysäkiltä edistyvän minuuttiaikataulun ja sain tietää samalla, oliko kahden pysäkin väli 200, 300 vai 400 metriä. Ja olin kuin en olisikaan ollut turisti, kun vaivihkaa vertasin linja-auton kelloa, paperiani ja pysäkkien nimiä toisiinsa ja totesin, että olin turvallisesti aikataulussa ja oikealla reitillä.

Mutta ei, en halua, että elämäni rakentuu oikeasti minuuteista, optimoiduista reiteistä ja täydellisistä suunnitelmista. Haluan, että elämääni mahtuu myös Elämä. Nyt jo edesmennyt professorini Kari Salavuo totesi heti opiskelujeni ensimmäisillä luennoilla, että elämä itsessään tuottaa epätäydellisyyttä. Haluan mahdollistaa ja mahduttaa tuon epätäydellisyyden elämääni. Joku on joskus sanonut, että työpäivään tulisi jättää aina tyhjää tilaa 30%, jotta ehtii työpäivän aikana tekemään myös ne yllättävät asiat, mitä päivän aikana tulee vastaan. Jos sen siirtää suoraan vuorokauteen, pitäisi joka päivässä olla 8 tuntia aikaa, jota en ole suunnitellut käyttäväni mihinkään etukäteen suunniteltuun. Tässä hetkessä tulee väkisin mieleen, että kahdeksan tuntia Elämää varten.

Minuuttiaikataulujen sijaan haluan pidättää itselläni oikeuden siihen, että elämässäni on suunnittelematonta, aikatauluttamatonta aikaa. Haluan, että Elämä mahtuu elämääni. Haluan, että minulla on aikaa huomata lapseni arkiset hetket ja asiat, puhua puolisoni kanssa kahden kesken, haluan mahdollisuuden mennä apuun sinne, missä apua tarvitaan, haluan, että voin istua rauhassa ja puhua ystäväni kanssa puhelimessa. Haluan myös, että silloin, kun olen uupunut, voin istua sohvalle, nostaa jalat pöydälle ja katsella saippuasarjaa tv:stä. Haluan tilaa muuttaa suunnitelmiani tilanteissa ilman, että heti alkaa tekemättömien asioiden lumipallovyöry, joka loppujen lopuksi vyöryy kaiken yli saaden aikaan täydellisen sekasotkun. Haluan, että elämässäni on tilaa ottaa vastaan Elämän tuottama epätäydellisyys tässä ja nyt. En halua, että minuuttiaikatauluni pakottavat minua siirtämään asioiden ihmettelyn, tunteiden käsittelyn ja ihmisten kohtaamisen "sitten kun rauhoittuu"-aikaan.

Mitä sitten teen, kun seuraava koulutuspäivä koittaa? Ajattelen tutustua ja valmistautua myös siihen, mitä teen, jos minuuttiaikatauluni sotkeutuukin esimerkiksi yllättävän ruuhkan, linja-auton rikkoontumisen, liian pitkään nukkumisen, linja-autosta myöhästymisen tai vaikka väärään linja-autoon ajautumisen vuoksi. Haluan ottaa Elämän vastaan sellaisena kuin se kulloinkin minua vastaan tulee. En halua kulkea sen ohi enkä tuijottaa ainoastaan kelloja ja kalentereita - haluan elää Elämäni, en suorittaa täydellisesti laadittuja aikatauluja.

Rakkauden kielikoulu

Koska viimeksi olet kokenut, että olet puolisollesi ainutlaatuinen ja erityisen merkittävä, rakastettu ihminen? Mitä silloin tapahtui? Millainen tunnelma, kuka teki ja mitä teki, oliko erityistä keskustelua, koskettiko hän sykähdyttävästi, tulitko huomioiduksi lahjan muodossa vai tekikö hän jotakin puolestasi?

Muutama vuosi sitten heräsimme puolisoni kanssa siihen tosiasiaan, että todellakin puhumme erilaista rakkauden kieltä. Tavallisista viestimisen erilaisuuksista olimme kyllä jo päässeet aika lailla jyvälle aiemmin, mutta Gary Chapmanin kirja Rakkauden kieli (Aikamedia 2006) avasi meidät ymmärtämään, että vaikka yritämmekin kertoa toisillemme, että rakastamme edelleen, viesti ei mene perille. Puhumme nimittäin kovin eri kieltä. Tai siis toinen meistä ei puhuisi lähes lainkaan tässä kohtaa, jos saisi valita...ja toinen ei muuta tekisikään kuin puhuisi.

Se on käsittämätöntä, miten helposti oman rakkauden kielensä tunnistaa ja miten helposti alamme puhua toisillemme itselle tuttua kieltä. Kun minä, jolle kahdenkeskinen aika on erityisen tärkeää, haluan osoittaa rakkauttani puolisolleni, järjestän luontaisimmin aikaa kahdenkeskiselle olemiselle. Vaikka hyvin tiedän, että paljon enemmän kuin yhteinen ilta keskustellen tai puhutteleva konsertti, puolisolleni merkitsisi ohi mennen rapsutus niskasta tai halaaminen tiskikoneen täyttämisen välissä.

Parisuhteen hyvinvointia voisi verrata pankkitiliin, jolla on tietty saldo, joka muodostuu tilitapahtumien mukaan. Saldo voi painua miinukselle, jos tilillä on ollut enemmän ottoja kuin talletuksia. Tai saldo kerääntyy mukavasti korkojen kanssa, kun talletuksia on ollut ottoja enemmän. Samoin on parisuhteessa. Pettymykset, riidat, tarpeiden täyttymättömyys, toiveiden ohittaminen ja arkinen kohtaamattomuus aiheuttavat sen, että suhde alkaa tuntua minusmerkkiseltä. Mutta kun ottojen vastapainoksi alamme tallettaa suhteemme pankkitilille hyviä asioita, kääntyy saldo kuin huomaamatta positiiviseksi. Ja tässä tapauksessa talletuskorkoa ei voi etukäteen määrittää...

Puhumalla puolisollemme nimenomaan hänen rakkauden kieltään, voimme tallettaa yhteiselle parisuhteen tilille hyviä kokemuksia, hyvää mieltä, kumppanuutta ja rakkautta. Mutta valuuttaan on syytä tutustua etukäteen ja parhaiten sen saa selville kysymällä puolisolta, että mikä sinua koskettaa, mikä puhuttelee ja millä tavoin toivot minun kertovan sinulle rakastavani sinua edelleen. Kun puoliso aloittaa puhumisen, saattaa tuntua siltä, että istuisi ensimmäistä kertaa koulussa vieraan kielen tunnilla ja yrittäisi saada selvää uuden kielen perusrakenteista.

Ja parisuhteen talletustilin kannalta olisi suotavaa, että puolisosi olisi kiinnostunut siitä, millaista kieltä sinulle tulisi puhua, jotta voisit kokea olevasi rakastettu. Mutta jos niin ei ole, saattaa silti olla, että kun itse päätät edes silloin tällöin puhua puolisollesi hänen rakkauden kieltään ja hänen puoleltaan alkaa parisuhteen tilin saldo kääntyä positiiviseksi, alkaa puolisosi luontaisesti rakastaa sinua enemmän, koska ihminen rakastaa sellaista ihmistä, joka täyttää hänen rakkauden tarpeitaan. Tärkein oppi tässä on kaiketi se, että minä päätän osoittaa rakkautta puolisolleni vaikka en heti itse saisikaan vastakaikua. Nimittäin niin kauan kuin kumpikin odotamme toisiltamme ensimmäistä talletusta, tilillämme ei näy tiliotteessa muita kuin ottoja ottojen perään. Palkkapäivä on vasta silloin, kun tilille alkaa kirjautua talletuksia.

Eräs hyvin tuntemani aviopari, jolla on yhteistä elämää takana jo kunnioitettavat 35 vuotta, eivät välttämättä tiedä teorian tasolla mitään rakkauden kielistä, mutta käytäntö on osoittanut sen, että vaimoa ilahduttaa kovasti tulla siivottuun kotiin. Ja tuolla pitkällä kokemuksella luullakseni miehellä on jo aika hyvä vaisto siitä, milloin on juuri oikea päivä puhua vaimon rakkauden kieltä. Pankkitilin saldo kääntyy välittömästi kasvuun korkojen kera ja vaimon ilo siivotusta kodista luo hyvää tunnelmaa. Vaimon rakkauden kieli lienee lempeät palvelukset ja tässä kohtaa nimen omaan se, että hänen ei tarvitsekaan siivota. Tälle pariskunnalle haluan omistaa Riitta Hämäläisen ( Pala taivasta, 2009) runon:

"Urheinkin krokotiilin metsästäjä
taipuu tarpeen vaatiessa
sängyn alle
villakoirajahtiin
tunteakseen itsensä
tarpeelliseksi."

Keitä nämä ovat!?

Nyt jo isoäitiydestä nauttiva ystäväni kertoi kerran, että kun lapset olivat pieniä, huokaisi hän useamman kuin yhden kerran pienen rukouksen siitä, että Jumala näyttäisi hänelle, keitä hänen lapsensa ovat. Tuo lause on jäänyt mieleeni elämään ja olen siitä itselleni usein muistuttanut.

Keitä lapseni oikeasti ovat? Äitinä tiedän, että suunnilleen sama resepti ja työvaiheetkin ovat olleet käytössä tekovaiheessa, mutta lopputuloksena on kuitenkin neljä täysin erilaista, toki jossain määrin samanlaistakin, "kakkua". Tiivistä tavaraa ovat kaikki ja energiatasokin on aika huikea. Toisaalta löytyy myös pippuria ja suolaa, useasti myös hunajaa ja sokeria. Ainekset ovat sekoittuneet mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja on varmasti vielä paljon, mitä emme ole heistä erottaneet tai nähneet.

Mutta miten voisin auttaa heitä kaikkia tulemaan sellaisiksi, kuin oikeasti aineksiltaan ovat? Mistä ihmeestä voin tietää, miten ketäkin vatkataan, miten sekoitetaan, kauanko haudutetaan, keitetäänkö vai hyydytetäänkö? Reseptikirjaa näiden "kakkujen" tekemiseen ei sittenkään valmiina ole, vaikka kirjakaupat ja kirjastot, ullakoista ja mummojen keittiöistä puhumattakaan, pullistelevat erilaisia kasvatus- ja kehitysoppaita.

Tavallaan lohduttaa, toisaalta myös kauhistuttaa, kun lukee psykologi, psykoterapeutti Mirja Sinkkosen haastattelua pari vuotta vanhasta lehdestä. Haastattelussa hän sanoo, että kaikki vanhemmat epäonnistuvat jossakin. Mutta on vaikea hyväksyä sitä, että vaikka lapsilleni haluaisin antaa kaiken hyvän ja soveltaa oikein kaiken tiedon mitä minulla on, en siltikään ole täydellinen. Ja sekin kuuluu vanhemmuuteen, että on epätäydellinen. Ilman epätäydellisyytensä tajuamista ei kaiketi voi olla täydellistä vanhemmuuttakaan.

Muistan kuulleeni senkin, että yksi tärkeimmistä asioista, joita vanhempi voi lapselle opettaa, on opettaa lapsi kohtaamaan ja sietämään pettymyksiä ja sitten auttaa häntä selviytymään pettymyksen yli. En voi pelastaa lastani elämän kolhuilta ja oikeastaan tärkeintä onkin auttaa häntä niistä yli. Olla läsnä ja kuunnella, yrittää auttaa lasta ymmärtämään omaa kokemustaan, tunteitaan ja tapojansa reagoida. Samalla hänelle rakentuu kokemus siitä, että hän itse selviää hankaluuksista ja apua on saatavilla silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsee.

Suomessa uskotaan ehkä liian aikaisin, että lapsi selviytyy kyllä ja pidetään hyvänä, jos lapsi on reipas ja itsenäinen jo aika varhain, viimeistään ala-asteen keskivaiheilla. Mutta kaikki lapset eivät ole ja aremmilla on oikeus olla pieniä juuri niin kauan kuin niin itse kokevat. En usko, että pakottamalla "isoksi" saavutetaan muuta kuin jännittyneitä ja huolestuneita, hylätyksi itsensä tuntevia lapsia. Olen ajatellut, että mieluummin tuen lasta, tai ainakin tarjoan apuani, hieman liikaa kuin jätän hänet miettimään yksin, miten hän kiperistä tilanteistaan selviää. Kun isommat lapsemme ovat kasvaneet, olen huomannut, että minulle kyllä tiedotetaan, kun olen liian avulias tai liian kiinnostunut heidän ongelmiensa ratkaisuista. Toisinaan taas olen huomannut, että apu ja tuki kelpaavat mainiosti.

Toivon, että en milloinkaan olisi niin väsynyt, kuormittunut, uupunut tai itseeni keskittynyt, että kadotan tuntosarveni ja herkkyyteni kuulla lastani. Toivon myös sitä, että ymmärtäisin riittävän ajoissa vetäytyä ja etäältä katsoa, kuinka lapseni kypsyy ja on valmis kohtaamaan elämänsä haasteet ilman minua. Mutta silti toivon, että lapseni tietäisi, että vaikka näennäisesti olenkin etäällä, olen heti valmis astumaan eturiviin ja avustamaan tavalla tai toisella, kun hän sitä tarvitsee. Toivon, että pysähtymällä hänen kohdalleen yksivuotiaana, eskarilaisena, kymmenvuotiaana, murrosiässä ja aikuisuuden portilla kerron hänelle siitä, että haluan olla olemassa häntä varten.

Ehkäpä vanhemmuus onkin ainakin osaltaan sitä, että yhdessä lapseni kanssa selvitämme, millaisista aineksista hän on tehty ja millaiseksi muotoutunut? Vaikka olenkin hänen äitinsä, haluan silti säilyttää nöyryyden siinä, että hän itse saa määrittää itsensä ja löytää todelliset aineksensa. Haluan antaa hänelle mahdollisuuden kypsyä juuri sellaiseksi kakuksi, millaiseksi hän omilla aineksillaan on tarkoitettu. Toivon viisautta siihen, etten yritä maustaa näitä kakkuja reseptiin kuulumattomilla aineksilla vaan nimenomaan avustaa jokaista aromia tulemaan esiin ja antamaan osansa kokonaisuuteen. Toivon myös sitä, että vanhempana löytäisin oikeat muotit ja kakkuvuoat, jotta en laita korkeaksi tarkoitettua kakkua matalaan vuokaan tai päinvastoin.

Sydämestä todellakin nousee nöyrä huokaus siitä, että Jumala näyttäisi minulle, keitä he ovat! Itse en sitä voi täysin selvittää ja tarvitsen siihen ehdottomasti apua Häneltä, joka on kirjoittanut salassa näiden lasten reseptit!

p.s. Tämä leivonta meneekin päinvastoin kuin normaalisti eli ensiksi on kakku ja sitten ihmetellään, että mitä se oikeastaan sisältää!

Palikkatesti

Lokakuussa julkaistaan Parisuhteen Palikat, talo jokaiselle parisuhteen rakentamisesta kiinnostuneelle. Millaisen parisuhteen talon sinä haluaisit rakentaa? Millaisia palikoita siihen haluat sisällyttää? Tekisitkö sen puusta, kivestä, harkoista, savesta vai tiilistä? Millä eristäisit? Miten maalaisit ulkoa, miten koristaisit sisältä?

Parisuhdetaloon ei juurikaan löydy rakennusmääräyksiä, mutta suosituksia kylläkin laidasta laitaan. Mistä löytää se toimivin suositus? Mitä neuvojaa kuunnella? Mistä opista ottaa onkeensa? Vähemmän on myöskin rakennusvalvontaa tai virkamiehiä sitä varten, että parisuhdetalon eri rakennusvaiheita joku tulisi tarkastamaan ja hyväksymään ennen kuin voi siirtyä seuraavaan rakennusvaiheeseen. Nimellinen lupa ainakin vihkimisen yhteydessä parisuhdetalon rakentamiselle myönnetään seurakunnasta tai maistraatista, mutta yleensä ei kaiketi näitä rakennuslupia evätä. Aina niitä ei edes kysytä, kun taloa tehdään... Olemme aika lailla vapaita rakentamaan oman parisuhdetalomme juuri niin kuin yhdessä haluamme ja toivottavaa tietenkin olisi, että kummankin toiveita asiassa kuunneltaisiin.

Oleellisinta lienee tässäkin talossa perustus. "Virallisessa", etukäteen mietityssä talossa se on sitoutuminen. Moni ehkä yllättyy, koska nykyään annetaan ymmärtää, että rakkaus on hyvän parisuhteen ainoa ja oikea perustus. "Virallisessa" talossa rakkaus onkin kaiken kattona suojaamassa, pitämässä tuulta ulkona ja liittämässä eri rakenteita yhteen, ei perustuksena. Tässä piilee mielestäni oiva viisaus, sillä mitään tärkeää ei voi rakentaa tunnelman tai tunteen varaan. Tunteita ja tunnelmaa toki tarvitaan talon oleellisena rakennusmateriaalina, mutta niiden varaan rakennettu talo leijailisi helposti kuin leija taivaalla. Perustus ei saa keikahtaa eikä leijua, jos talon on tarkoitus pysyä pystyssä.

Sitoutuminen sen sijaan vaatii tietoista pohdintaa ja tahdonilmaisua. Sitoutumisen ei pitäisi olla kiinni hetken tunteista eikä sen pitäisi hetkahtaa, vaikka välillä palikat menisivätkin sekaisin, home alkaisi kasvaa rakenteissa, ikkunoista ja ovista vetäisi, tulisi kosteusvaurioita, vaikeuksia lasten kanssa, hankaluuksia työelämässä tai muita elämänkolhuja. Silloin kun tunne- ja tarvetasolla parisuhdetalossa tuulee, myös rakkaus tunteena saa kyytiä tuulen mukana. Sitoutuminen yhteiseen taloon pitää tuulista huolimatta perustan silti kunnossa ja paikallaan. "Minä en lähde tästä minnekään, pysyn vierelläsi ja taistelen kanssasi. Olen niin luvannut enkä luovuta, ainakaan kevyin perustein.", kertoo sitoutumisen palikka meille.

Mutta ajoittain tämä parisuhdetalo on kyllä vaativampi kuin mikään palikkatesti. Miten sijoittaa samaan taloon kahden eri ihmisen toiveet, haaveet, tarpeet, unelmat ja realiteetit? Mitä tehdä, kun selkeitä käsikirjoja ei oikein ole olemassa ja rakennusohjeetkin ovat välillä aivan ristiriidassa keskenään? Tai kun jokin oleellinen palikka on kerta kaikkiaan kadonnut? Kaiken lisäksi jossakin tilanteessa palikoita voi olla enemmän kuin mitä taloon mahtuu! Silloin ei kaiketi ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä yhteinen ratkaisu. Istua alas, puhua, puhua ja puhua. Tutustua sekä itselle merkityksellisiin asioihin että olla uteliaana kuuntelemassa, millaisia palikoita rakkaani omaan taloonsa haluaisi.

Voitte aloittaa yhteisen talonne kuntoarvion ja remonttisuunnitelman tekemisen laittamalla ensiksi omat palikkanne paikalleen ja sitten sijoittamalla kolmanteen taloon yhteiset palikkanne. Millaisen suunnitelman saatte aikaan? Millaista huoltosuunnitelmaa talonne kaipaa? Miten alatte vaalia sitä, että talonne säilyy hyvässä kunnossa vuosikymmeniä eteenpäin? Mihin itse olet valmis varmistaaksesi talon säilymisen? Haluatko sitoutua talonne korjaamiseen?

"Sitten ei enää tarvitse pelätä"

Vietimme puolisoni kanssa hääpäivää pari viikkoa sitten ja olimme Porvoon Tuomiokirkossa ihastelemassa sen saamaa ulkoasua suuren jälleenrakennusurakan jälkeen. Kävellessämme mäkeä ylös kirkonmäelle meidät ohitti vaikuttavaääninen joukko moottoripyöriä kuskit juhlapukineissa ja pyörät kiiltäen. Saapuessamme kirkolle totesimme, että meneillään on vilkas häälauantai. Siitä ideasta innostuneina ajattelimme tehdä jotakin, mikä ei todellakaan ole ollut tapana: aidosti kuokkia tuntemattomien ihmisten vihkimistilanteessa.

Tunnelma oli juhlava ja mielenkiintoinen. Istuimme arkisissa vaatteissa kirkon sivupenkillä ostoskassiemme kanssa ja seurasimme, kun kirkko täyttyi toinen toistaan tyylikkäämmistä hääjuhlaseurueista. Saatoimme vain arvailla, mitä tuleman pitää, kun häämarssi alkaa soida kirkon holveissa. Yritimme olla näkymättömiä ja kuulumattomia sekä asiaan kuuluvasti hymyillä ystävällisesti, jos joku häävieraista sattui meidät huomaamaan. Ja tietenkin varoa joutumista kameran linssiin, sillä emme toki halunneet ikuistua vieraiden ihmisten juhlapäivän valokuviin...toivottavasti onnistuimme!

Vihkimisen aikana saimme selville monenlaista hääparista ja ilo heidän puolestaan nousi omaankin mieleen. Olipa kunnioitettavaa ja onnellista, että he vihdoin olivat saamassa toisensa! Olivat siirtäneet häitäänkin useamman vuoden, koska kirkko joutui tuhopolton seurauksena suureen remonttiin. Saimme myös kuulla, että hääparilla oli kaksi pientä poikaa, joista ilmeisesti vanhemmalla oli kunniatehtävä ojentaa äidin vihkisormus isälle siinä tärkeimmällä hetkellä. Iloa ja onnea oli ilmassa ja kaiken kruunasi kaason kaunis laulu "Sun särkyä anna mä en". Silmäkulma taisi kostua sekä kutsutuilta että kutsumattomilta vierailta...

Itseäni jäi puhuttelemaan pieni yksityiskohta vihkipapin puheesta. Pappi selvästi oli seurannut sulhasen elämää jo rippikoulusta saakka ja kastanut perheen molemmat lapset. Vihkipuheessa oli henkilökohtainen ja lämmin sävy. Pappi kertoi, että ennen vihkimistä perheen vanhempi poika oli todennut, että häiden jälkeen muuttuu se, että enää ei tarvitse pelätä. En tietenkään tiedä tarkalleen, mitä poika oli tarkoittanut, mutta aavistelen kuitenkin.

Sitoutuminen tekee ihmiselle hyvää. Sanotaan sitten mitä tahansa, niin avioliitto on enemmän kuin avoliitto. Avioliittoa solmittaessa on otettu askel avoinna olevan oven kynnyksen yli ja luvattu sitoutua toiseen ihmiseen - yleensä lähtökohtana lienee kuitenkin koko loppuelämää koskeva lupaus. On tehty valinta toisesta ihmisestä ja toisaalta tultu valituksi, puolison mielitietyksi. En tiedä, kumpi on arvokkaampaa, mutta ehkä kuitenkin valituksi tuleminen on henkilökohtaisella tasolla merkittävämpää kuin valitseminen. Ei ole itsestään selvää, että löydän ihmisen, joka vapaaehtoisesti haluaa jakaa arkensa ja elämänsä kanssani. On etuoikeutettua tulla valituksi, toisen ihmisen mielitietyksi.

Myös lapset tietävät, että avioliittoon sitoutuminen on enemmän kuin "katsotaan nyt, kuinka tässä käy", "ainakin nyt jonkun aikaa näin", "en ole varma, tuleeko tästä mitään" tai "mietimme, että onko meillä yhteisen elämän edellytyksiä olemassa". Kun lapsi kuulee alttarilla, että vanhemmat tahtovat toisiaan rakastaa, merkitsee se lapsen elämässä sitä, että perhe kasvun suojana on "valmis". Minun isäni ja minun äitini kuuluvat toisilleen ja minä kuulun siihen perheeseen, jonka he muodostavat. "Ei tarvitse enää pelätä" on lapsen kiteytys siitä tilanteesta.

Mutta uskon, että se olisi myös aikuisen kiteytys samasta asiasta. Kun toinen on tahtonsa ilmaissut, voin siihen luottaa. Ovi kun ei enää ole jatkuvasti auki, on sisällä lämpimämpää ja kotoisampaa. Oven sulkeutuessa syntyy selkeä kokonaisuus ja siinä ei aikuisenkaan tarvitse enää jatkuvasti kysellä suhteen jatkumisen edellytyksiä tai omaa hyväksytyksi/valituksi tulemistaan. Kun olen valittu, saan luottaa ja tukeutua puolisooni tarpeen tullen. Ja kun olen valinnut, olen luvannut kulkea puolisoni rinnalla niin aurinkoisen kuin kylmänkin sään läpi. Kun olemme kaksin, ei pimeässä pelota niin paljoa kuin yksin pelkäisi ja kylmässä saa lämmön toisen läheisyydestä. Kun olemme auringossa, on jaettu lämpö, valo ja ilo kaksinkertainen.

Ja mitä ne moottoripyörät sitten... Juhlava vihkiminen sai arvoisensa päätöksen, kun hääparin auton edellä jylisi ainakin 12 hienoa pyörää ja saatteli onnellisen parin juhlapaikalle. Itselle, vihkimisessä kuokkineelle, jäi hyvä mieli. Kaksi toisensa valinnutta sai ensi kertaa avioparina pyöristä turvasaattueen matkalla kohti yhteistä, jaettua tulevaisuutta! Onnea matkaan!

Piilossa pinnoitteen alla

Alla oleva runo herätti ja lohdutti keväällä:

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitse ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmiselle,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
- Tommy Tabermann-

Ihmisyys ei ole kovaa ja selviytyvää kuorta, jonka takana "mikään ei koskaan tunnu miltään". Emme ole teflonia, vaikka sitä kai tämä maailma ajoittain meiltä kaikilta odottaa. Ihminen tarvitsee ihmistä - uskaltaakseen olla ihminen. Aito ja oikea kohtaaminen kahden ihmisen välillä raapaisee teflonin rikki ja antaa luvan paljastaa todellisen materiaalin, josta olemme muotomme saaneet. Tämä voi olla hämmästyttävä huomio; toisen ihmisen teflonin alta paljastuu sama, herkkä ja raapaisuja saava materiaali kuin mitä itse olemme yrittäneet peittää pinnoitteemme alle.

On tietenkin lupa toivoa, että läheisemme lähestyisi meitä naarmuttamattomalla työvälineellä. Samoin siihen on ystävällistä ja ymmärtäväistä pyrkiä, ettemme ehdoin tahdoin käytä terä-asetta silloin, kun läheisen pinta on vaarassa naarmuuntua. Mutta kahden ihmisen vuorovaikutuksessa ei voi aina tietää, mikä toista haavoittaa ja aiheuttaa naarmuja pintaan, mikä saa haavan auki. Jos haluamme kohdata toisemme, meidän on uskallettava ottaa se riski, että menemme naarmuille. Mutta riskin ottamisessa piilee myös kohtaamisen ilo. Kun näemme toisemme ilman pinnoitetta, voimme riemuita siitä yhteydestä, että täydellinen ei sittenkään ole meistä kukaan!

Miksi yritämme niin kovasti peittää sitä, että tarvitsemme muita ihmisiä? Tulemme ihmisiksi toinen toisemme avulla. Olen pitkään sitä ihmetellyt, että jos kerran meistä niin monen mielessä kalvavat kysymykset kelpaamisesta, onnistumisesta, hylkäämisestä, häpeästä, riittävyydestä ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksista, miksi emme riisu pinnoiteitamme ja kysy läheisimmiltämme, että rakastatko ja välitätkö, vaikka teflonini saakin elämän aikana naarmuja ja kolhuja? Olenko sinulle merkityksellinen ilman pintaa? Saanko riisua suojani ja jäädä tähän viereesi heikkona, apua ja lämpöä tarvitsevana? Saanko olla ihminen? Uskaltaisitko olla ihminen kanssani?

Ensimmäinen

Tästä sen nyt on määrä alkaa. Olen uuden edessä, vaikka lintuemon lailla olenkin tätä asiaa ja blogia hautonut pidemmän aikaa. En tiedä, mitä on kuoriutumassa, mutta sen tiedän, että kuoret jo rapisevat ja haudotut ajatukset vaativat vahvasti saada kuoriutua esiin.

Onneksi ensin saa tutustua rauhassa näihin puitteisiin ja ottaa haltuun tätä uutta ympäristöä; tyylejä, värejä, kirjaisinlajeja, kokonaisuuksia jne. Heti ei tarvitse olla mestari, harjoittelijatkin kelpaavat. Vähitellen toivon sisällön korvaavan nämä tekniset yksityiskohdat ja ihmetyksen aiheet.

Suhteista on tarkoitus kirjoittaa. Ensimmäisenä kai monille tulee mieleen parisuhde tai ihmissuhde yleensäkin. Elämme, kuoriudumme ja kasvamme keskellä suhteiden viidakkoa. Ilman suhteita toisiin ihmisiin me emme kasvaisi ihmisiksi. Tarvitsemme toisemme peileiksi, hiontakiviksi ja kannustajiksi kasvumatkallamme. Ilman vastavuoroista tunne- ja hoivasuhdetta hoitajaan ei vauva ala hymyillä ja jotakin samaa on meissä aikuisissa. Tietäessämme, että olemme suhteessa turvalliseen, luotettavaan ja meistä iloitsevaan ihmiseen hymyilemme enemmän. Olemme suhteista riippuvaisia, vaikka se joskus tuntuukin tappiolta myöntää.

Toisaalta- elämä on niin kovin suhteellista. Oma totuuteni ei välttämättä ole totuus, jonka toinen ihminen jakaa. Kummatkin voivat olla niin kovin tosissaan oman totuutensa kanssa, että tuntuu yhteensovittamattomalta löytää edes likipitäen yhteinen totuus. Mutta toisinaan löytyy ihana ja tyynnyttävä totuuden jakaminen, jolloin tuntuu, että sentään jossakin on toinen ihminen, joka ymmärtää, mitä tarkoitan ja miten ajattelen. Vaikka se onkin vaativaa, niin haaste lienee se, että uskallan katsoa ja kuunnella toisen totuutta avoimesti ja rehellisesti, ilman arvostelevaa ja vähääkään tuomitsevaa mieltä. Kun minulle selviää toisen ihmisen ajatuskulku enemmän, saatan ymmärtää, että hänen esittämänsä totuus on sittenkin ymmärrettävä ja käsitettävä, kun katson sitä toisen ihmisen näkövinkkelistä. Sen ei silti tarvitse uhata omaa olemassaoloani ja olen vapaa tarkistamaan omaa käsitystäni totuudesta ja mahdollisesti muokkaamaan sitä uusilla oivalluksilla. Silloin voimme löytää toisemme ja kohdata todellisessa suhteessa - ilman kilpailua, ilman arvoasteikkoja tai epäluuloja. Olemme sittenkin kaikki samalla viivalla olevia, samanarvoisia ihmisiä, jotka pohjimmiltamme yritämme löytää ratkaisuja elää tässä ristiriitaisessa, suhteellisessa maailmassa.